Parasta aikaa

Vihdoin ensimmäinen lukiovuosi on takana. Vuosi on ollut rankka, mutta silti niin antoisa. Paljon uutta, ystäviä ja muistoja, jotka säilyvät läpi elämän. Aivot ovat vieläkin koulumoodissa ja hamuavat lukemista. Vielä ei oikein käsitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Voi vain olla.

Elämä uudessa kodissa on asettunut raiteilleen. Vihdoin meillä on sohva ja valot saa lamppuihin valonkatkaisijasta. Kahdessa huoneessa on jopa verhotkin. Uusia lenkkipolkuja on löytynyt ja niitä on tallottu urakalla. Ainoana miinuspuolena kahden agilitykentän kokoisen pihan puuttumisen lisäksi sanoisin hirvittävän punkkien määrän. Punkkeja saa olla poistamassa Hiljasta lähes joka päivä, litkuista huolimatta.

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, olemme tehneet agilityä mittapuullani paljon. Olemme treenaneet edelleen keppejä, ottaneet osaa ryhmätreeneihin, käyneet hurjastelemassa epiksissä huippukoirien kanssa samaa vauhtia ja uskaltautuneet treenaamaan "isojen" koirien ratoja. Paljon on vielä opittavaa, mutta äitkin totesi Hiljan menevän hyvin siihen nähden mitä sille on opetettu.



Suurin muutos agilityn suhteen on tapahtunut pääni sisällä. Olen uskaltanut jälleen antaa agilityn viedä. Pala palalta ja kerta kerralta agilitystä on tullut kivempaa. Sorsiksen metsien ja kenttien, ryhmätreenien ja kisatilanteen kohtaaminen on auttanut asiaa. Hiljan vaikutus on ollut hurja. Miksi en iloitsisi agilitystä kun minulla on koira, joka rakastaa agilityä?

Hilja oli onnistunut saamaan jostakin haavaumia sarveiskalvoonsa. Eläinlääkärissä Hilja muisti korvien kanssa koetut epämukavuudet ja jo eteisessä oli valmis poistumaan saman tien. Pienen neuvottelun jälkeen toimenpiteet saatiin tehtyä ja määräykseksi laittaa silmätippoja kuudesti päivässä. Viikon tippashow'n jälkeen toivon hartaasti, että Hilja ei sairastu enää koskaan silmätulehdukseen.

Hilja saavutti toissa päivänä kisaiän. Puolitoistavuotiaan Hiljan äiti sanoo olevan "kivin" koira.

Nykyään Hiljan ja meidän kuulumisia löytää myös instagramin ihmeellisestä maailmasta nimellä hiljakoohon. Instagramiin rekisteröitymättömät voivat kyylätä Hiljan ig;tä sivupalkin widgetistä. Kuvaa klikkaamalla saa näkyviin kuvatekstin ja kommentit. Uskon instan päivittyvän blogia useammin, mutta blogia en aio lopettaa. Koska kirjoittaminen.

Tee jotain mitä voit kiikkustuolissa muistella

Vappuna teimme Hiljan kanssa roadtripin, tai pikemminkin trailrtripin, Tampereelle Ollin jälkeläisageihin. Näimme tuttuja, aksasimme ja kävimme haistelemassa Tampereen vapputunnelmaa pitsapiknikillä Koskenrannassa. Kiitokset vielä kaikille asianosaisille, oli kivaa. Agilitymotivaatiokin lähti hurjaan nousuun. 

Himppulan kanssa reissu meni kivasti, paluumatkan se nukkui kokonaan samassa vaunussa olleesta koirasta huolimatta. Pieni lisäkärsivällisyys ja maltillisempi äänenkäyttö eivät olisi haitaksi, mutta annettakoon ne vielä nuoruuden nojalla anteeksi. Hiljaa hyvää tulee.

Koko reissussa seitsemän tunnin junamatkoineen ei ollut kerrassaan mitään järkeä. Mutta jos koskaan ei tee mitään hullua, sitten kiikkustuolissa ei ole mitään muisteltavaa.

Päivä vain ja hetki kerrallaan

Menneillä viikoilla olen huomannut vuorokauden tuntien rajallisuuden. Elämä on pyörinyt lähinnä koulun, läksyjen ja treenien ympärillä. Koulu on niin sanotusti syönyt. Myönnän välillä jopa poteeneni huonoa omatuntoa Hiljan kanssa vietetyn ajan vähyydestä. Tällöin blogi on ollut luonnollisesti tärkeysjärjestyksessä viimeisenä.

Viimeaikoina Hiljasta on tullut entistä helpompi koira. Enää aivan jokaiseen ohikulkijaan ei tarvitse reagoida tai jokaiselle vastaantulevalle koiralle rähjätä. Korvatkin alkavat kuulla luoksetulokutsun entistä paremmin. 

Äidin mielestä Hilja on sisäistänyt koikkerin syvimmän olemuksen: rauhallinen sisällä ja sähäkkä ulkona.

Agility etenee hitaasti, mutta varmasti.  Hallilla olemme käyneet kerran tai kaksi treenaamassa pientä ratapätkää ja juoksareiden alkeita. Pari kertaa olemme treenanneet kotona kääntymisiä ja kiertämisiä. Ensin nekin kaiken muun tapaan vaikuttivat epätoivoisilta, mutta vähitellen Himppu on alkanut lukemaan ohjaustani. 

Taannoin omalla kisareissullani Jyväskylässä kävimme moikkaamassa Hiljan siskoa ja äippää. Hieman nihkeän alun jälkeen sisarukset löysivät jälleen yhteisen sävelen.

Kumpi osasi taas poseerata? 

Hilja on oppinut tuntemaan herätyskelloni äänen ja ryntäämään heti huoneeseeni. Pikku Hilski on täyttänyt suuret saappaat. 

Hyvää ja kaunista

Aurinko. Pakkanen. Ensimmäinen kaunis päivä pitkään aikaan. Meille kuuluu hyvää. Jouluna lepäsimme, rentouduimme ja söimme hyvin.

Päivä alkoi aikaisilla agilitytreeneillä, toisilla sitten kennelyskään sairastumisen. Harjoitusten teema on pyörinyt estefokuksen, putkille tehtävien takanaleikkausten, erilaisten estekulmien ja suorien rytmittämisen ympärillä. Treenit ovat menneet jopa yllättävän hyvin. Monet vaikeat asiat, kuten takanaleikkaukset ja Hiljan saaminen kontaktiin ennen pätkän aloittamista ovat loksahdelleet kohdalleen. Vähitellen oma tuntuma ohjaukseen ja rytmitykseen alkaa löytyä. Kun päättää pystyä, pystyy. Hilja on ollut mahdottoman innoissaan - ja nopeana. Tossua on saanut pistää toisen eteen. Kerrassan huippua.

 

I belive I can fly!

Ei talven ihmemaakaan ikuisuuksia kestä

Vielä alkuviikosta tuntui talvelta. Elimme kuin talven ihmemaassa. Kaikki tuntui olevan paremmin. Ensilumi kuitenkin katosi yhtä äkkiä kuin imestykin. Hiihtokelit ja valoisuus vaihtuivat loskaan, synkkyyteen ja kurakeleihin. Ensilumenlatu muuttui kuin hiekoitetuksi luistinradaksi. Näillä keleillä on ilo omistaa valkoinen koira...

Reilu viikko sitten treenasimme kerrassaan positiivisissa perrotreeneissä. Hilja oli huippu, kouluttaja oli huippu ja itsellekin jäi tosi postiivnen fiilis. Hilja yllätti myös odottamalla häkissään hiljaa.

 Ensimmäisellä palkkauksella Hilja löysi lelunsa sijasta keinun alla pehmusteena olleen tyynyn ja juoksenteli se suussa ympäri kenttää. Kaikkia hymyilytti. Kotiläksyksi saimme tehdä lisää irtoamis-ja estefokustreenejä. Oikeilla jäljillä kuitenkin kuulema olemme.


Ei muuta tällä kertaa. Huomenna on koeviikon viimeinen koe. Jaksan vielä lukea. Ehkä.

Valot pimeyksien reunoilla

Sitten viime kirjoituksen syksy on iskenyt oikein kunnolla. Vaikka kaikki on hyvin, syksy tuntuu samalta kuin viime vuonna. On synkää. On pimeää. Ei jaksa.

Elämää on ollut kaikkialla muualla paitsi blogissa. On ollut koulua, treenejä, leiriä ja taas koulua. Vuoden rankin jakso lähenee onneksi loppuaan. Ehkä sitten olen joskus kotona valoisan aikaan. Ehkä sitten aikaa jää vaikka lepäämiseen. Ehkä sitten kaikki helpottaa.

Hiljan elämänasenteeseen ei sen sjaan synkistelyä mahdu. Sen keino selvitä kaamoksesta on lisätä leikkisyyttä, energisyyttä ja iloisuutta. Siitä on tullut oikea ilopilleri. Usein sillä on vauhti päällä. Se on valtavan iloinen niin kotiinpaluusta, lenkkeilystä, temppuilusta kuin ruuan valmistuksen vahtimisesta. Onneksi kaiken koohottamisen vastapainoksi se osaa hallita vireensä ja rentoutua.

Kuluneen kuukauden aikana Hiljasta on tullut myös huomionkipeämpi. Se on oppinut nauttimaan rapsutuksista ja kerjäämään niitä. Toisenlaisen huomion hakemiseen Himpula on keksinyt ovelan tavan hakea sukkia lattioilta tai vaatekaapeista. Sukka suussa kun saa aina huomiota ja sukan luovuttamisesta palkaksi jotain hyvää...

Marraskuun alussa Hilja täytti 11 kuukautta. Siitä on tullut jo lähes aikuinen, ainakin fyysisesti. Henkisestikin se on kypsynyt ja muuttunut ehkä jo hieman tasapainoisemmaksi.Välillä jopa luulen tietäväni, mitä Hiljan päässä liikkuu,tuntevani koirani,  mutta seuraavassa hetkessä tajuan, etten oikeasti tiedä mitään. Orastavasta uhmaiän poikasesta huolimatta siitä on kasvanut oikeastaan aika kiva koikkeri.

Agility  ei kuukaudessa ole ottanut huimia harppauksia etenpäin. Pihalla harjoittelimme hyvän sään aikana pari kertaa siivekkeen kiertoja ja saksalaisten alkeita sekä putkeen lähetyksiä. Niistot sujuvat jo ihan kivasti, mutta saksalaisiin lähtöä Hilja ei meinannut millään hahmottaa. Ensi kerran harjoittelemme niitä hieman helpotettuina...

Viime viikon perjantaina selvisimme hallille ensimmäistä kertaa sitten agilityeskarin loppumisen. Jo lämppälenkillä se selvästi aavisti pääsevänsä agilityyn. Sen silmistä paistoi jokonytmennään- katse.

-+

Putkiin lähetyksessä, irtoamisessa, rytmityksessä ja omassa liikkumisessa on vielä paljon harjoiteltavaa, mutta lopetan tämänkin kirjoituksen jo tutuksi tulleisiin saatesanoihin; Hiljaa hyvää tulee.

Tahti huimaa päätä

Tällä viikolla Hiljalla on ollut niin paljon virtaa, että se on päässyt hallille jopa kahdesti. Ensin omatoimisesti ja sitten eskariin. Tahti huimaa päätä niin Hiljan edistymisessä, menossa radalla kuin tämän blogin päivittämisessä. Tämä on jo toinen kerta tällä viikolla, kun tämä blogi päivittyy. Taitaa olla jo uusi ennätys.

Omatoimissa Hilja oli innoissaan jo päästessään hallille. Lämppälenkillä äidin kanssa se oli vain vetänyt sisälle halliin, jonne menin jo edeltä rakentamaan rataa. Sisälle tullessaan sillä oli ihana ilme, sellainen "Mä tulin nyt tänne tekemään agilityä, joko mennää?!?!". Teimme riemuympyrää neljällä peräkkäisellä putkella ja kahdella siivekeparilla. Hilja teki hienosti, leikki hurjasti, irtosi putkiin kivalla draivilla, eikä ohitellut esteitä tai "bugittanut" välillä. Sen suunta oli selvästi eteenpäin. Hyvä mieli jäi meille molemmille, niin kuin oli tarkoituskin.

Torstaina eskarissa Hilja meni vasta viimeisenä koirana ja lähes puolen tunnin odottaminen oli yhtä tuskaa. Hilja ei ollut häkissään hiljaa. Lopulta ryhdyin palkkaamaan sitä hiljaisista hetkistä ja juttu meni siihen, että se haukkui ja yritti päästä häkistä läpi ja jonkun aikaa sitä tehtyään hiljeni ja sai namin, mutta namin saamisen jälkeen show alkoi uudelleen. En tiedä, älysikö se saavansa namin hiljaisuudesta vai haukkumisesta. Mutta ainakin yritin...

Ensimmäinen kierros meni ongelmitta. Hilja teki kivasti, välillä bugitti, mutta selvästi jopa tajusi valssin idean. Toisella kierroksella se löysi matosta jonkun aivan ihanan hajun, ehkä ehkä edellisviikonlopun mätsärin peruja. Vihainen teinille ei auttanut olla, nappasin sen vain syliiini ja yritimme uudestaan. Hilja teki hienosti ja keskittyi tekemiseen, mutta saatuaan lelun palkaksi leikki hetken ja sitten meni takaisi haistelemaan. Aivan kuin sillä olisi ollut kytkin, jossa oli kaksi asentoa, leiki ja haistele. No, teinikoikkeri on teinikoikkeri...

Sussa on kipinää, sen kanssa synnytään

Aamulenkeillä on pimeää. Iltalenkeillä on pimeää. Huomaa lokakuun tulleen.

Koeviikko on ohi, menestyksestä en tosin vielä tiedä. Vielä en ymmärrä puheita koeviikon rankkuudesta, puolen tunnin koulupäivien takia jo hieman kehtuutti lähteä kouluun...

Kuvituskuvaksi paluu kesään. Hiljan mielestä elämä on aina ihan jee

Kylmenneet ilmat ovat saaneet jo kotipihan esteet talviteloille ja olemme päässeet nauttimaan talkoopisteillä kerätystä avainedusta ja käyneet hallilla pari kertaa sekä aloittaneet neljän kerran agilityeskarin.

Ensimmäisellä kerralla reilu viikko sitten teimme putkia. Ensin suoraa putkea, sitten mutkaputkea ja sen jälkeen molempia peräjälkeen. Harjoitus meni Hiljalta niin hyvin, että lisäsimme vielä suoran putken toiseen päähänkin mutkaputken. Hiljan draivi oli kiva ja se irtosi palkalle kivasti. Pomppiva pallo tosin joutui jo heti kättelyssä pannaan, sillä palloa jahdatessaan Hilja ei nää mitään muuta ja oli vähällä törmätä hallin seinään ja esteisiin.

Torstaina  oli agilityeskarin ensimmäinen kerta Perrolla. Ensin teimme pari suoraa putkea palkkaajan luo, ohjaajamme halusi katsoa miten Hilja menee. No, Himpula meni hienosti ja seuraavaksi teimme mutkaputkea parin hypyn kautta. Hilja irtosi putkeen kivasti. Seuraavaksi ohjaajamme halusi testata, lähteekö Hilja lukemaan liikettäni putken jälkeen sivussa olevalle hypylle. Lähtihän se ja loputa teimme seitsemän estettä yhteen menoon. Hilja yllätti minut ja ohjaajamme oikein kunnolla. Super-Himppu!

Toisella sessiolla harjoittelimme takaakierron alkeita, periaatteideni vastaisesti namipalkalla. Hilja älysi idean nopeasti, mutta namilla vire oli paljon alhaisempi ja se toisen hypynkin kautta otettaessa vain käveli mukavuudenhaluisesti.Mutta onneksi leikkimisen voi yhdistää myöhemmin myös takaakiertoon. Hilja on selvästi tyypillinen koikkeri ja koikkeri menee sieltä, mistä aita on matalin.

Ohjaajan mielestä Hilja haki esteitä sen verran hyvin, että sille voisi alkaa opettaa ohjauksia ja keskittymistä namipalkalla, sillä namipalkalla toistoja voi kuulemma tehdä enemmän. No, agilityä voi ajatella monesta näkökulmasta. Hilja on kuitenkin vasta kymmenkuinen ja meillä ei ole mikään kiire. Minusta vankkka perusta on aiken a ja o. Vähemmän on enemmän ja hauskaa, Trkmania lainaten "Train less, play more".

Eilen ohikulkumatkalla poikkesimme jälleen hallille viideksi minuutiksi. Leikimme, pidimme hauskaa ja teimme muutaman riemuympyrän. Suorasta putkesta punaiseen putkeen meno oli Hiljalle selvästi vaikea, ellen itse rytmittänyt menoani oikein.



Hallilla Hilja on käyttäytynyt oikein mallikelpoisesti pientä häkissä haukkumista lukuun ottamatta. Se ottaa kivasti kontaktia, keskittyy tekemiseen eikä ole juurikaan rähjännyt muille koirille. Kotonakin toisten koirien ohitukset ovat alkaneet sujua. Ehkä Hienosti hihnassa olisi kannattanut lukea aikaisemmin...

Tästä on hyvä jatkaa. Meillä on vielä paljon edessämme.

Olet päivänpaisteeni ja kaikki mitä saatoin vain toivoa

Koulua on käyty jo kohta kuusi viikkoa. Ensimmäinen koeviikko on jo ovella. Alkujärkytyksen jälkeen koulu on vähitellen alkanut sujumaan ja aamutreeneihin on aina kiva mennä. Pitkän matikan laskut ovat pitkiä jo ensimmäisellä kurssilla ja blogin sijasta olen kirjoittanut tekstitaidon vastauksia lehtitekstin eri osien merkityksestä. First thing first.  Kun syy kesän huonosti menneisiin kisoihin saatiin selville ja hoitoon, olo on parantunut samaa tahtia ennätysten kanssa. Kaiken jälkeen on alkanut tuntua, että elämä hymyilee jälleen.


Hilja on ollut omalta osaltaan syy hymyyn. Siitä on tullut valtavan iloinen, oikea päivänpaiste. Hiljan mielestä jokaisesta hetkestä, eritoten kotiinpaluusta, voi iloita. Lenkeilläkin ilo oikein paistaa sen silmistä. Iloisuuden lisäksi Hiljasta on tullut hellyydenkipeä ja se on vailla rapsutuksia niin aamuin kuin illoin.

Hiljan pääkopassa moni palikka on
loksahtanut paikoilleen. Se on jopa saanut
hieman järkeä päähänsä. Luoksetulokutsu tarkoittaa luoksetuloa, seuraamiskäsky seuraamista ja kaikkia kummia klkijoita ei tarvitse haukkua. Lenkeillä toiset koirat ohitetaan ongelmitta, vaikkeivat ohitukset ole kuin oppikirjasta.

Pari viikkoa sitten kävimme haistelemassa tunnelmaa agilitykisoissa. Aluksi Hilja oli aivan hämillään koiramäärästä ja vain veti ympäriinsä, mutta jo hetken päästä se asettui ja alkoi ottamaan kontaktia. Toiset koirat kyllä kiinnostivat, mutta rähinöiltä vältyttiin. Radan reunalla Hilja syttyi rataa menneistä koirista ja yritti itsekin päästä radalle. Joku heittikin siitä vielä tulevan agilitykoira. Lopuksi se keskittyi sivussa hienosti leikkimiseen ja parilla lämppäesteellä teki yhtä hienosti kuin kotipihalla. Koiratapahtumissa olemisessa meillä on vielä paljon harjoiteltavaa. Tässä kohtaa voi kuitenkin katsoa peiliin. Kuinka Hilja voisi osata sellaista mitä se ei ole harjoitellut?

Agilityyn tutustumista olemme jatkaneet kotipihalla. Hiljasta on tullut totaalinen agilityhullu. Se syttyy jo pallon ottamisesta käteen ja pihalla sen lempileikki on juosta putkea edestakaisin pallo suussaan, ihan vain omasta tahdostaan. Joskus iltaisin se pyytää ulos pissille, mutta meneekin juoksemaan ulos pallon kanssa rallia.

 Edelleen opettelemme menemään suoraan, suora vain on hieman kaartunut ja pidentynyt. Mutkaputki oli niin suuri hämmennys, että palasimme takaisin suoraan putkeen, jota lähdemme vähitellen laittamaan mutkalle. 



Hilja on palkkaantunut leluilla valtavan hienosti, pallo on paras ja kuolleen lelun idean se on tajunnut hyvin. Ehkä liiankin, sillä koikkerimaiseen tapaan se tajusi, että lelulle voi myös juosta suorittamatta yhtään estettä. Hämmennystä sitä vastoin aiheutti apupalkkaajalle jätetty pallo. Hilja ei meinannut älytä, että pallon saadakseen täytyy tehdä muutakin kuin haukkua palloa... No, uuden oppimiseen tarvitaan hämmennystä.

Hilja ja vanha muovipullo.
 Kuva, joka kiteyttää kaiken Hiljasta.   

 

Pysy aina tuollaisena kuin nyt oot

Loma saatiin lomailtua loppuun. Viime viikolla pyörähtivät käyntiin uudet kuviot, jotka tiesivät uutta kolua, pidentynyttä koulumatkaa, aikaisia aamuja ja jo ensimmäisen syysflunssan. Ja tulivathan ne helteetkin sieltä...

Onneksemme viime kirjoituksessa mainittua mörköilyä Hilja ei ole ottanut tavaksi. Sen sijaan palikat Hiljan päässä ovat loksahdelleet paikoilleen. Luoksetulokutsu toimii varsin mallikkaasti ja pyöräilijät ja vastaan tulevat sekä ohi juoksevat lenkkeilijät ohitetaan hienosti. Metsässä irti ollessaan se aiemman haukkumisen sijaan tuli luokseni makupalojen toivossa. Toisten koirien kohtaaminen on sekin ottanut askelia eteenpäin, haukkuminen on vähentynyt enää yksittäisiin kertoihin.

Joskus on niin kivaa, että ihan naurattaa

Hilja on kasvattanut kylkiin ja hännän tyveen melko runsaasti mustia karvoja, vaikka kameran linssi ne tehokkaasti sensuroi. Saa nähdä, tuleeko Hiljasta musta vai häipyvätkö mustat karvat karvanlähdön myötä.

Agilityä olemme tehneet kotipihalla muutaman kerran, lähinnä putkea ja hyppyjen tarjoamista. Kuolleelle lelulle menoa olemme harjoitelleet jonkun verran ja idean Hilja on tajunnut hienosti. Silti Hiljasta pallo on kaikista paras, ja pallolla vauhtikin on kaikkein paras.



Huomaan myös oman suhtautumiseni Hiljaan muuttuneen. En enää keskity vain Hiljan ärsyttäviin piirteisiin ja siihen mitä se ei osaa. Iloisuudellaan se piristää päivää ja tavallaan hakea huomiota se saa vain hymyilemän.  Enää se ei ole vain ärsyttvä pentu vaan oikeasti minun ikioma pikkuinen, the koira, jollaisesta olen salaa haaveillut.

Loppuun kuva-arvoitus: Miksi marjat marjapuskiemme alaoksilla ovat käyneet vähiin?

Sukukokous

Sunnuntaina kello soi aamulla viideltä ja edellisillan synttärijuhilien takia lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen suuntasimme kohti Tamperetta, Damliers-pentujen tapaamista. Paikalla olivat pennut perheineen yhtä lukuun ottamatta sekä Velda ja Olli omistajineen.

Kaikki pennut olivat oikein reippaita ja niissä oli havaittavissa samoja piirteitä niin ulkonäöllisesti kuin luonteidensa puolesta. Hilja oli pennuista isoin, aivan kuten luovutusiässäkin. Pennut tulivat keskenään yllättävän hyvin toimeen ja leikkivätkin keskenään. Välillä oli aivan epäuskoinen olo, kun ympärillä pyöri monta "Hiljaa".

Alkulenkin ja pienen jutustelun jälkeen suuntasimme sisälle halliin, jossa ohjelmassa oli pentuagia Outin johdolla. Hiljan kanssa harjoittelimme putkea, siivekkeiden läpi menoa ja suoran juoksemista kuolleelle lelulle. Lopuksi vielä leikimme kahdella lelulla.

Kuolleelle lelulle menoa olemme Hiljan kanssa treenanneet luvattoman vähän. Osin johtuen vahvasta kahden lelu leikistä sille maassa makaavalla lelulla ei vielä ole magneetin kaltaista vetovoimaa. "Kotiläksyksi" meille suositeltiin leikkimistä hetken vain yhdellä lelulla, kuolleelle lelulle menemisen harjoittelua, suoria ja hieman lisää suoria.

Kaiken kaikkiaan Hiljan tekeminen ei ollut ensimmäiseksi kerraksi pöllömpää. Ensimmäisellä kerrallaan agilityhallissa se kykeni keskittymään agilityyn ja leikki leluilla kuten kotona. Esteiden opettelussa meillä on vielä pitkä taival edessä, mutta Hiljan innostus vaikuttaa lupaavalta.

Omaa vuoroaan Hilja malttoi odottaa sylissä - ainakin kuvan ottamisen verran
 

Lopuksi juttelimme, kävimme jäähkälenkillä ja saimme pennut ja vanhemmat yhteiskuvaan.

 

Velda, Hilja, Lenni, Sofi, Nano, Junnu, Nappi ja Olli

Nelituntiseksi vierähtäneen tapaamisen jälkeen jäimme Tampereelle tuttaviemme luokse yöksi, jossa Hilja vielä pelasi palloa sielunsa kyllyydestä perheen kymmenvuotiaan, koirakuumeisen, tytön kanssa. Kotimatka sujui rauhallisissa tunnelmissa, mutta jo eilen mustikassa se juoksenteli pari tuntia  innolla ja söi mahansa täyteen mustikoita.

Putkeen meni

Mummilassa hoidossa vietetyn alkuviikon jälkeen Hilja oli täynnä energiaa, joten aika oli otollinen Hiljan ensimmäiselle "treenisessiolle".

Ennen videolla näkyvää sessiota Hilja oli nähnyt putken vain kerran aiemmin, silloinkin vain naksuttelin sille putken ideaa. Pääpaino on ollut muissa asioissa.



No, ainakin Hilja juoksee ja on innoissaan. Ehkä ensi kerralla putki sattuu matkan varrelle useammin. Ehkä ensi kerralla vältän pallon heittämistä ojaan. Mutta silti, ilo on tärkein. Juuri tällaista tekemisen pitää olla.

Mahdottomasta yhtälöstä, Hiljasta, joka ei mene hiljaa, saattaa sittenkin tulla mahdollinen.

Nelikuinen

Mä ja mun uus isojen koirien panta

Keskiviikkona Hilja täytti neljä kuukautta. Neljän kuukauden kohdalla on sopiva hetki päivittää, missä oikein mennään.

Kaksi kuukautta Hiljan kanssa ovat sujuneet marsin mallikkaasti. Luonteeltaan Hilja on virkeä, oppivainen ja kipakka sekä todella nopea. Kimeästi haukahtaen se vaatii kaiken-tänne-heti-mulle-nyt. Sohvalla maatessa se tulee viereen vaatimaan tekemistä. Ja auta armias sitä ääntä, jos ruuat ovat unohtuneet pöydälle tai yksi raksu on tipahtanut lipaston alle...

Alan vähitellen uskoa, että Hiljasta tulee vielä kunnon koirakansalainen. Suhteemme rakentuu pala palalta vankemmaksi. Tärkeimmistä taidoista luoksetulo ja remmikävely sujuvat hienosti. Muutamia satunnaisia vahinkoja lukuunottamatta Hilja alkaa olla sisäsiisti. Olohuoneeseen pari viikkoa sitten takaisin tuotu valkea karvalankamatto on säästynyt vahingoilta, onneksi. Ja mikä parasta, tänä viikonloppuna Hilja nukkui ensimmäisen kerran yhtä pitkään kuin me.


Viimeisen parin viikon aikana olemme panostaneet Hiljan kanssa vielä erityisesti sosiaalistamiseen.
Visiittejä on tehty niin juoksukisoihin, kaupunkiin kuin agilityhallille. Useana iltana olemme käyneet kävelemässä kylänraitilla vastaantulijoiden toivossa. Ihmisten ja autojen ohitukset sujuvat kohtalaisen hyvin, koviin ääniin se ei juuri reagoi, mutta toisten koirien kohtaaminen on vielä vaikeaa. Koirien kanssa kohdatessa Hilja on luultavasti epävarma, ei tiedä kuinka käyttäytyä, Epävarmuus ilmenee lähinnä remmissä haukkumisena, ellen huomaa vastaantulevaa koiraa ennen Hiljaa ja ota sitä hyvissä ajoin sivulle ohi-käskyn alle seuraamaan namia. Agilityhallilla tai muiden koirien kanssa leikkiessä ongelma ei ole tullut esille. Tällä saralla meillä on vielä edessämme paljon työtä, mutta ongelmat on tehty ratkaistavaksi.

n.18 viikkoa. 7 kiloa ja 34 senttiä

Hiljan kanssa olemme opetelleet niinkin hyödyllistä juttua kuin kiertämään puita. No, kaikki täytyy aloittaa jostakin.



Nyt minun pitää vain malttaa mieleni, vaikka Hilja on aina niin innoissaan tekemisestä ja tekeminen sen kanssa on ihan huippua. Itselleni annan luvan kaivaa varastosta puiden tilalle siivekkeet vasta sen jälkeen, kun suvivirsi on laulettu. Meillä ei ole mikään kiire. Hiljaa hyvää tulee.