Vappuna teimme Hiljan kanssa
roadtripin, tai pikemminkin trailrtripin, Tampereelle Ollin jälkeläisageihin.
Näimme tuttuja, aksasimme ja kävimme haistelemassa Tampereen vapputunnelmaa pitsapiknikillä Koskenrannassa. Kiitokset vielä kaikille asianosaisille, oli kivaa. Agilitymotivaatiokin lähti hurjaan nousuun.
Himppulan kanssa reissu meni kivasti, paluumatkan se nukkui kokonaan samassa vaunussa olleesta koirasta huolimatta. Pieni lisäkärsivällisyys ja maltillisempi äänenkäyttö eivät olisi haitaksi, mutta annettakoon ne vielä nuoruuden nojalla anteeksi. Hiljaa hyvää tulee.
Koko reissussa seitsemän tunnin junamatkoineen ei ollut
kerrassaan mitään järkeä. Mutta jos koskaan ei tee mitään hullua, sitten kiikkustuolissa
ei ole mitään muisteltavaa.
Menneillä viikoilla olen huomannut vuorokauden tuntien
rajallisuuden. Elämä on pyörinyt lähinnä koulun, läksyjen ja treenien
ympärillä. Koulu on niin sanotusti syönyt. Myönnän välillä jopa poteeneni huonoa omatuntoa Hiljan kanssa vietetyn ajan vähyydestä. Tällöin blogi on ollut luonnollisesti tärkeysjärjestyksessä viimeisenä.
Viimeaikoina Hiljasta on tullut entistä helpompi koira. Enää aivan jokaiseen ohikulkijaan ei tarvitse reagoida tai jokaiselle vastaantulevalle
koiralle rähjätä. Korvatkin alkavat kuulla luoksetulokutsun entistä paremmin.
Äidin mielestä Hilja on sisäistänyt koikkerin syvimmän
olemuksen: rauhallinen sisällä ja sähäkkä ulkona.
Agility etenee hitaasti, mutta varmasti. Hallilla olemme käyneet kerran tai kaksi
treenaamassa pientä ratapätkää ja juoksareiden alkeita. Pari kertaa olemme treenanneet
kotona kääntymisiä ja kiertämisiä. Ensin nekin kaiken muun tapaan
vaikuttivat epätoivoisilta, mutta vähitellen Himppu on alkanut lukemaan ohjaustani.
Taannoin omalla kisareissullani Jyväskylässä kävimme
moikkaamassa Hiljan siskoa ja äippää. Hieman nihkeän alun jälkeen sisarukset löysivät
jälleen yhteisen sävelen.
Kumpi osasi taas poseerata?
Hilja on oppinut tuntemaan herätyskelloni äänen ja ryntäämään heti huoneeseeni. Pikku Hilski on täyttänyt suuret saappaat.
Sunnuntaina kello soi aamulla viideltä ja edellisillan synttärijuhilien takia lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen suuntasimme kohti Tamperetta, Damliers-pentujen tapaamista. Paikalla olivat pennut perheineen yhtä lukuun ottamatta sekä Velda ja Olli omistajineen.
Kaikki pennut olivat oikein reippaita ja niissä oli havaittavissa samoja piirteitä niin ulkonäöllisesti kuin luonteidensa puolesta. Hilja oli pennuista isoin, aivan kuten luovutusiässäkin. Pennut tulivat keskenään yllättävän hyvin toimeen ja leikkivätkin keskenään. Välillä oli aivan epäuskoinen olo, kun ympärillä pyöri monta "Hiljaa".
Alkulenkin ja pienen jutustelun jälkeen suuntasimme sisälle halliin, jossa ohjelmassa oli pentuagia Outin johdolla. Hiljan kanssa harjoittelimme putkea, siivekkeiden läpi menoa ja suoran juoksemista kuolleelle lelulle. Lopuksi vielä leikimme kahdella lelulla.
Kuolleelle lelulle menoa olemme Hiljan kanssa treenanneet luvattoman vähän. Osin johtuen vahvasta kahden lelu leikistä sille maassa makaavalla lelulla ei vielä ole magneetin kaltaista vetovoimaa. "Kotiläksyksi" meille suositeltiin leikkimistä hetken vain yhdellä lelulla, kuolleelle lelulle menemisen harjoittelua, suoria ja hieman lisää suoria.
Kaiken kaikkiaan Hiljan tekeminen ei ollut ensimmäiseksi kerraksi pöllömpää. Ensimmäisellä kerrallaan agilityhallissa se kykeni keskittymään agilityyn ja leikki leluilla kuten kotona. Esteiden opettelussa meillä on vielä pitkä taival edessä, mutta Hiljan innostus vaikuttaa lupaavalta.
Omaa vuoroaan Hilja malttoi odottaa sylissä - ainakin kuvan ottamisen verran
Lopuksi juttelimme, kävimme jäähkälenkillä ja saimme pennut ja vanhemmat yhteiskuvaan.
Velda, Hilja, Lenni, Sofi, Nano, Junnu, Nappi ja Olli
Nelituntiseksi vierähtäneen tapaamisen jälkeen jäimme Tampereelle tuttaviemme luokse yöksi, jossa Hilja vielä pelasi palloa sielunsa kyllyydestä perheen kymmenvuotiaan, koirakuumeisen, tytön kanssa. Kotimatka sujui rauhallisissa tunnelmissa, mutta jo eilen mustikassa se juoksenteli pari tuntia innolla ja söi mahansa täyteen mustikoita.
