Ei se määränpää vaan se matka

Reilu kuukausi sitten kisasimme ACElla. Nollat olivat pienestä kiinni. Hilja ei juoksujen jälkimainingeissa liikkunut ihan normaaliin tapaan ja meno oli jännityksen vuoksi hieman jäykkää. Kaksi rataa kolmesta löytyy videoituina instagramista.

Toukokuun 20:nnen päivän tienoilla hyppäsimme Helsingin junaan. Junamatka kohti kauden viimeistä TopTeam -leiriä sujui rattoisasti vaikka vieruskaveriksi sattui järkyttävän suuri tanskandoggi. Koko reissun ajan Hilja oli maailman helpoin ja kiltein reissukoira.

Viikonlopusta jäi käteen muutakin kuin rusketusraidat. Huomasin, että googlen avulla selviää aina perille ja koiraihmiset ovat ehkä maailman avuliaimpia.

Ymmärsin, kuinka kesken olemme vielä koirakkona Hiljan kanssa. Kehittyminen paremmaksi tapahtuu vähitellen. Lopulta se on kiinni pienistä päivittäisistä valinnoista. On edettävä koiran ja sen luonteen, moottorin, vahvuuksien ja heikkouksien kautta. Kaikkia koiria ei voi tunkea samaan muottiin. Ajatus siitä, että tarinamme on vasta alussa on motivoiva. Meillä on mahdollisuus kirjoittaa siitä ihan millainen tahansa.


TopTeamin kaltainen huippukoiria vilisevä leiri ei välttämättä ole paras ympäristö kaltaiselleni muihin vertaavalle perfektionistille, mutta kolikon kääntöpuolena pääsee näkemään sen, mihin voimme vielä joku päivä Hiljan kanssa päästä. Ja huiputkin, he ovat ihmisiä ja treeneissä tekevät samoja virheitä siinä missä me muutkin.

Kehitystä varsinaisissa lajitaidoissa tapahtui, muttei niin paljon kuin ehkä odotin. Ennemminkin tuntuu, että saimme paljon rakennuspalikoita ja työkaluja kehityskaaren luomiseen. Nyt palikat vain odottavat asennusta oikeille paikoilleen.

Myrskyn jälkeen on poutasää. Leirin aikana henkinen lukko agilityä kohtaan aukesi. On vaikeaa iloita agilitystä jos siihen liittyvät negatiiviset ajatukset ja menetykset risteilevät alitajunnassa. Leirin jälkeen agility on ollut yhtä hymyä.

Agilityn mielekkyyteen vaikuttaa paljo se, kuinka asiat näkee. Näkeekö onnistuneet pätkät vai vain kepeillä paineistuneen koiran. Näkeekö onnistuneet alkupään vedot vai vain harakoille mennen viimeisen. Mentaaliluennolla Anne antoi hyvän neuvon: katso tekemistä kentän laidalla seisovan äidin silmin.

Viime viikonloppuma kisasimme Iisalmessa. Kaikilla kolmella radalla virheet olivaat jälleen pienenpieniä: möhlitty valssi hyppärin alussa, ansapuomi ja keppipaineistuminen. Viimeisellä radalla meno oli lähempänä sitä mitä se on treeneissä. Jännitän ihan turhaan.



Ajattelin eilen, että hoidan kauniin vihertävien kuvituskuvien ottamisen tänään. Vesi- ja räntäsade kuitenkin vesittivät suunnitelmat. Hiljalla on kuitenkin kaikki hyvin.



.

Sukukokous

Sunnuntaina kello soi aamulla viideltä ja edellisillan synttärijuhilien takia lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen suuntasimme kohti Tamperetta, Damliers-pentujen tapaamista. Paikalla olivat pennut perheineen yhtä lukuun ottamatta sekä Velda ja Olli omistajineen.

Kaikki pennut olivat oikein reippaita ja niissä oli havaittavissa samoja piirteitä niin ulkonäöllisesti kuin luonteidensa puolesta. Hilja oli pennuista isoin, aivan kuten luovutusiässäkin. Pennut tulivat keskenään yllättävän hyvin toimeen ja leikkivätkin keskenään. Välillä oli aivan epäuskoinen olo, kun ympärillä pyöri monta "Hiljaa".

Alkulenkin ja pienen jutustelun jälkeen suuntasimme sisälle halliin, jossa ohjelmassa oli pentuagia Outin johdolla. Hiljan kanssa harjoittelimme putkea, siivekkeiden läpi menoa ja suoran juoksemista kuolleelle lelulle. Lopuksi vielä leikimme kahdella lelulla.

Kuolleelle lelulle menoa olemme Hiljan kanssa treenanneet luvattoman vähän. Osin johtuen vahvasta kahden lelu leikistä sille maassa makaavalla lelulla ei vielä ole magneetin kaltaista vetovoimaa. "Kotiläksyksi" meille suositeltiin leikkimistä hetken vain yhdellä lelulla, kuolleelle lelulle menemisen harjoittelua, suoria ja hieman lisää suoria.

Kaiken kaikkiaan Hiljan tekeminen ei ollut ensimmäiseksi kerraksi pöllömpää. Ensimmäisellä kerrallaan agilityhallissa se kykeni keskittymään agilityyn ja leikki leluilla kuten kotona. Esteiden opettelussa meillä on vielä pitkä taival edessä, mutta Hiljan innostus vaikuttaa lupaavalta.

Omaa vuoroaan Hilja malttoi odottaa sylissä - ainakin kuvan ottamisen verran
 

Lopuksi juttelimme, kävimme jäähkälenkillä ja saimme pennut ja vanhemmat yhteiskuvaan.

 

Velda, Hilja, Lenni, Sofi, Nano, Junnu, Nappi ja Olli

Nelituntiseksi vierähtäneen tapaamisen jälkeen jäimme Tampereelle tuttaviemme luokse yöksi, jossa Hilja vielä pelasi palloa sielunsa kyllyydestä perheen kymmenvuotiaan, koirakuumeisen, tytön kanssa. Kotimatka sujui rauhallisissa tunnelmissa, mutta jo eilen mustikassa se juoksenteli pari tuntia  innolla ja söi mahansa täyteen mustikoita.

Kesäretki synnyinseudulle

Tiistaina liian aikaisin aamulla suuntasime kohti Jyväskylää katsomaan, yllätys yllätys, pesäpalloa. Tällä kertaa Hiljakin pääsi mukaamme.

Kävelylenkin ja pelin katsomisen jälkeen olo oli yhtä märkä kuin silloin, kun pyöräilin 20 kilometria päivänä , jona satoi kuukauden sademäärän kerralla. Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen.

Reissuun mahtui onneksi muutakin ohjelmaa. Pakollisen shoppailukierroksen jälkeen suuntasimme Hiljan kanssa visiitille Eija-kasvattajan luo. Hilja otti muut koirat yllättävän hyvin ja sopeutui myös yllättävän hyvin lauman jatkoksi. Ensin sisarukset vain haistelivat toisiaan, mutta hetken kuluttua sisarusten yhteinen sävel löytyi. Leikistä ei meinannut tulla loppua.

On päätä ja häntää...

Lopulta saime siskokset rauhoittumaan yhteiskuvaan.

"Sovitaanko et ei olla nätisti kuvassa, siskoseni?"

"Mä kyl ainakin oon"

Siskoissa on paljon samaa näköä, joskin Sofi on Hiljaa huomattavasti pienempi ja sirompi. Ulkonäkönsä Hilja on perinyt äidiltään, livenäkin se oli aivan äitinsä näköinen (ja kokoinen). Äitinsä tyttö.

Välillä vastaan tuli tällaisia

Visiitin jälkeen Hilja oli väsynyt. Illan viimeisen pelin se katsoi sylissä nukkuen ja hotellissakin se käpertyi sikeästi nukkumaan häkkiinsä ja nukkui koko yön.

Hiljan mielipide hotellielämästä

Seuraavana päivänä järvimaisemissa suoritetun aamulenkin (ja hotelliaamiaisen) jälkeen suuntasimme tapaamaan lisää koikkereita. Tällä kertaa Hilja pääsi leikkimään 12-viikkoisen suloisuuden, Sulon, kanssa. Hiljan ja Sulon kemiat kohtasivat heti. Ensin Sulo juoksi kukkapenkkiä ympäri Hilja perässään, sitten osat vaihtuivat. Välillä Sulo jekutti Hiljaa menemällä aurinkotuolin alle piiloon ja sitten taas mentiin.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä...

"Entä jos mä otan sun luun?"

Reissun aikana Hilja oppi ja huomasin sen osaavan monia asioita.  Käytöksellään se yllätti minut positiivisesti. Hotelliyö, automatkustaminen ja kaupungilla kävely sujuivat ongelmitta. Yhdellekkään koiralle ei remmissä rähjätty ja vihjeestä Hilja otti hienosti kontaktia. Hississä se matkusti kuin olisi matkustanut siellä aina ja hotellin itsestään aukeavia ovia oli Hiljan mielestä kiva aukoa. Ensimmäisten pesispelien aikana Hiljan maltti ei riittänyt koko pelin katsomiseen, mutta jo viimeisiä pelejä se malttoi katsoa mukisematta. Pelien katsominen oli eri mukavaa, kun sai rapsutella sylissä nukkunutta Hiljaa.

Totesin itselleni, että olen turhaan stressannut Hiljan sosiaalistamisesta, tai pikemminkin sen puutteesta. Hilja vain sai niin isot saappaat täytettäväkseen. Mutta ilmeisesti Hiljaa hyvää tulee.