Riippumatto

Puolet kesälomasta on hurahtanut ikään kuin kesää odotellessa. Vaikka koleat ilmat innoittivat runoon toppatakki päällä lämpimällä kesäsäällä, on shortseissa juostu aina kun se on ollut mahdollista.

Loman alussa Hilja säikäytti meidät perin pohjin eräänä aamuna ontumalla. Kävely oli selästä erittäin jäykkää ja liikkuminen todella vaivalloista. Päivän aikana Hilja onneksi vertyi hieman ja illasta ontui enää hieman etujalkaansa.. Eläinlääkäristä käskivät seurata, ja seuraavana päivänä Hilja oli onneksi ihan normaali. 

Kun vielä osteopaatti teki oharit, juhannukseen saakka Hilja vain nukkui, pudotteli karvojaan, toimi rakennusprojektillamme työnjohtajana ja kyyläsi naapureita.

Kun Hilja oli taas oma iloinen itsensä eikä sen liikkuminen lenkeillä näyttänyt mitenkään poikkeavalta, uskalsin lyödä kepit pystyyn mökin pihamaalle. Monien lyhyiden treenien ansiosta epävarmuus on vähentynyt valtavasti ja Hilja kestää takanaleikkauksia ja vedätyksiä. 

Kun pääsee harjoittelemaan omalla pihalla helposti ja halutessaan jopa päivittäin, on edistymisen näkee silmissä. Toimikoon oma agilitykenttä motivaationa ylioppilaskirjoituksiin ja aikanaan pääsykokeisiin lukiessa. 

Eilen kävimme pitkästä aikaa kentällä reenaamassa. Hilja, joka ei mene hiljaa on vain niin siisti aksakaveri. 

Tässä ja nyt

Kesäloma on mennyt sitä tahtia, että metsät ja pellot ovat jälleen marjoja täynnä. Hilja on ollut ensin mukanamme mansikan poiminnassa ja sen jälkeen hullaantunut omistajansa tavoin runsaista vadelma-, metsämansikka- ja mustikka-apajista.

 

 

Blogihiljaisen kuukauden aikana olemme lähinnä mökkeilleet ja kaksijalkainen osapuoli on juossut enemmän ja nopeammin kuin koskaan. Uusia ja vanhoja temppuja olemme tehneet omaksi iloksemme. Hilja on ollut kerrassaan tyytyväinen koira. Päivät se on mökillä haistellut ulkona ja pitänyt huolen, ettei kukaan kutsumaton ole vain tullut tontillemme. Kotona se on sitä vastoin vain nukkunut tyytyväisenä omassa mökissään, jonka se parin päivän protestin jälkeen on ottanut omakseen. Vaikka Hilja ei vieläkään osaa ohittaa toisia koiria kauniisti, on siitä silti tullut entistä vähemmän ärsyttävä koira. Se on oppinut kerjäämään ja nauttimaan rapsutuksista ja malttiakin alkaa jopa vähitellen löytyä.

Agilitykentällä olemme käyneet pari kertaa. Todenneet, että juoksupuomista on turha edes haaveilla (keksi loikkaamisen), opetelleet pysäreitä pesuvadilla ja oppineet vihdoin pujottelemaan 12 keppiä. Tosin kaikessa koikkerimaisessa nerokkuudessaan Hilja keksi, että kepit pääsee paljon nopeammin kun pujottelee vain joka toisen välin.

 

 

Tulimme Hiljan kanssa valituiksi Sagin TopTeamiin. Hain mukaan asenteella "ei menetettävää", ja niin vain Hilja oli tehnyt valitsijoihin vaikutuksen. TopTeam on meille huikea mahdollisuus opetella pohjat kerralla kuntoon. Kotiläksyjen myötä on pakko lähteä hallille. Puhumattakaan siitä, mitä leirireissut tuovat mukanaan. Odotan innolla!

 

Kuitenkin tiimivalintoja seuraavana päivänä sain jälleen muistutuksen, mikä lopulta on tärkeintä. Hilja oli iskän kanssa lenkillä astunut johonkin maahan kaadettuun happoon tai muuhun syövyttävään aineeseen ja alkanut ulisemaan ja nuolemaan tassujaan. Eläinlääkäristä oli annettu ohjeeksi tassujen huuhtelemisen lisäksi syöttää koiraa niin paljon kuin se syö mahdollisesti ruuansulatuselimistäön joutuneen aineen laimenemiseksi sekä antaa koiralle lääkehiiltä. Syömispuolen Hilja oli hoitanut mielellään, mutta lääkehiili ei sitten ollutkaan niin helppo tapaus. Ensinnäkään mökillä ei ollut lääkehiiltä ja kello oli niin paljon, että lähin apteekki oli auki 60 kilometrin päässä (eli oikeasti, lääkehiiltä kannattaa hommata valmiiksi myös mökin lääkekaappiin). Toisekseen, lääkehiilen ruiskuttaminen koiran suuhun ei sujunut ilman, että koira, omat jalat, kädet ja vaatteet sekä nurmikko olivat hiililitkusta yltä päältä mustina.

Näyttää, että Hilja selvisi koko onnettomuudesta säikähdyksellä. Ilmeisesti ainetta ei olut päätynyt ruuansulatukseen asti. Muutaman päivän  Hilja oli normaalia vaisumpi, mutta pullealla täpötäydellä vatsalla saattoi olla osuutta asiaan.

Hilja kehottaa esimerkillään kaikkia ottaman rennosti ja naaaaauttimaan kesästä!

 

Parasta aikaa

Vihdoin ensimmäinen lukiovuosi on takana. Vuosi on ollut rankka, mutta silti niin antoisa. Paljon uutta, ystäviä ja muistoja, jotka säilyvät läpi elämän. Aivot ovat vieläkin koulumoodissa ja hamuavat lukemista. Vielä ei oikein käsitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Voi vain olla.

Elämä uudessa kodissa on asettunut raiteilleen. Vihdoin meillä on sohva ja valot saa lamppuihin valonkatkaisijasta. Kahdessa huoneessa on jopa verhotkin. Uusia lenkkipolkuja on löytynyt ja niitä on tallottu urakalla. Ainoana miinuspuolena kahden agilitykentän kokoisen pihan puuttumisen lisäksi sanoisin hirvittävän punkkien määrän. Punkkeja saa olla poistamassa Hiljasta lähes joka päivä, litkuista huolimatta.

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, olemme tehneet agilityä mittapuullani paljon. Olemme treenaneet edelleen keppejä, ottaneet osaa ryhmätreeneihin, käyneet hurjastelemassa epiksissä huippukoirien kanssa samaa vauhtia ja uskaltautuneet treenaamaan "isojen" koirien ratoja. Paljon on vielä opittavaa, mutta äitkin totesi Hiljan menevän hyvin siihen nähden mitä sille on opetettu.



Suurin muutos agilityn suhteen on tapahtunut pääni sisällä. Olen uskaltanut jälleen antaa agilityn viedä. Pala palalta ja kerta kerralta agilitystä on tullut kivempaa. Sorsiksen metsien ja kenttien, ryhmätreenien ja kisatilanteen kohtaaminen on auttanut asiaa. Hiljan vaikutus on ollut hurja. Miksi en iloitsisi agilitystä kun minulla on koira, joka rakastaa agilityä?

Hilja oli onnistunut saamaan jostakin haavaumia sarveiskalvoonsa. Eläinlääkärissä Hilja muisti korvien kanssa koetut epämukavuudet ja jo eteisessä oli valmis poistumaan saman tien. Pienen neuvottelun jälkeen toimenpiteet saatiin tehtyä ja määräykseksi laittaa silmätippoja kuudesti päivässä. Viikon tippashow'n jälkeen toivon hartaasti, että Hilja ei sairastu enää koskaan silmätulehdukseen.

Hilja saavutti toissa päivänä kisaiän. Puolitoistavuotiaan Hiljan äiti sanoo olevan "kivin" koira.

Nykyään Hiljan ja meidän kuulumisia löytää myös instagramin ihmeellisestä maailmasta nimellä hiljakoohon. Instagramiin rekisteröitymättömät voivat kyylätä Hiljan ig;tä sivupalkin widgetistä. Kuvaa klikkaamalla saa näkyviin kuvatekstin ja kommentit. Uskon instan päivittyvän blogia useammin, mutta blogia en aio lopettaa. Koska kirjoittaminen.

Kaiken keskellä

Viimeaikoina elämä on ollut, jälleen kerran, melkoista hulinaa. Mökillä on vieraillut ja viettänyt aikaa melkein koko suku. Lauman suurentunut ja vaihteleva kokoonpano on aiheuttanut ihmetystä Hiljalle. Silti se ansaitsisi täyden kympin vieraiden vastaanottamisesta. Hilja on kerännyt kehuja olemuksestaan ja ilahduttanut lapsia leikkimällä.

Hilja on ollut juuri siellä meissä mekin ja tehnyt kanssamme kaikenlaista. Se on muun muassa syönyt mustikoita kieli sinisenä ja pelannut kanssamme monopolia.

Mihinköhän sijoitaisin? Erottaja?

Himpula on myös halunnut mukaan veneilemään pienellä kiikkerällä paatillamme. Erään kerran se hyppäsi veneestä hieman liian aikaisin- märin seurauksin. Uimisesta ja uimisen jälkeisestä märkyydestä Hilja ei tykkää ollenkaan. Märkänä sen olemus on kuin masentuneella.

En tiennytkään, että täällä on näin mukava köllötellä - ja kuivatella

Talon hiljennyttyä Hilja on vain nukkunut ja nukkunut. Pieni laumanpaimen <3.

Damliers Ofelia n. 7,5kk