Riippumatto

Puolet kesälomasta on hurahtanut ikään kuin kesää odotellessa. Vaikka koleat ilmat innoittivat runoon toppatakki päällä lämpimällä kesäsäällä, on shortseissa juostu aina kun se on ollut mahdollista.

Loman alussa Hilja säikäytti meidät perin pohjin eräänä aamuna ontumalla. Kävely oli selästä erittäin jäykkää ja liikkuminen todella vaivalloista. Päivän aikana Hilja onneksi vertyi hieman ja illasta ontui enää hieman etujalkaansa.. Eläinlääkäristä käskivät seurata, ja seuraavana päivänä Hilja oli onneksi ihan normaali. 

Kun vielä osteopaatti teki oharit, juhannukseen saakka Hilja vain nukkui, pudotteli karvojaan, toimi rakennusprojektillamme työnjohtajana ja kyyläsi naapureita.

Kun Hilja oli taas oma iloinen itsensä eikä sen liikkuminen lenkeillä näyttänyt mitenkään poikkeavalta, uskalsin lyödä kepit pystyyn mökin pihamaalle. Monien lyhyiden treenien ansiosta epävarmuus on vähentynyt valtavasti ja Hilja kestää takanaleikkauksia ja vedätyksiä. 

Kun pääsee harjoittelemaan omalla pihalla helposti ja halutessaan jopa päivittäin, on edistymisen näkee silmissä. Toimikoon oma agilitykenttä motivaationa ylioppilaskirjoituksiin ja aikanaan pääsykokeisiin lukiessa. 

Eilen kävimme pitkästä aikaa kentällä reenaamassa. Hilja, joka ei mene hiljaa on vain niin siisti aksakaveri. 

Ei maailma paremmaksi muutu jos ei sitä paremmaksi tee

TopTeam kauden kolmas (meille toinen) leiri järjestettiin viime viikonloppuna Lempäälässä. Reissu oli rankka, mutta antoisa. Kuluneen viikon aikana vinkit ja havainnot ovat jalostuneet päässäni kymmeniksi treeniradoiksi. Halu kehittyä ja päästä eteenpäin on polttava.

Viikonlopun suurimmat ahaa-elämykset  koin Sannan radanluku-luennolla. On keskityttävä ohjaamaan oikeita linjoja, ei välttelemään vääriä. Oikeaan aikaan tehty ohjaus toimii lähes aina, oli se mikä tahansa. Väärään aikaan tehty ohjaus ei toimi, vaikka se olisi kuinka hieno. Se, minkä ohjauksen valitsee, riippuu koiran, ohjaajan ja koirakon vahvuuksista. Heikkouksia vahvistamalla tullaan keskinkertaisiksi, vahvuuksia vahvistamalla voittajiksi..

Koirallisissa treeneissä huomasi, ettemme Hiljan kanssa ole tehneet vielä kovinkaan paljon ratoja. En tiedä, miten Hilja missäkin tilanteessa käyttäytyy ja miten se kulloinkin rataa lukee. Se on nopeampana aivan erilainen ohjattava kuin Hessu aikanaan.  Myös yhteinen sulava rytmi Hiljan kanssa on vielä hakusessa.  Väliltämme puuttu ikään kuin kuminauha, joka pitää meidät tekemässä yhdessä. Meno on enemmän sellaista, että minä menen ja Hilja tulee. Lisäksi minulta puuttuu sevästi rutiini ohjaamiseen. Välillä unohdan liikkua ja välillä liikun liian kovaa. Ja ne kädet...

Jotain viikonloppu muutti myös asenteessani. Kuten tarina saviruukun tekijöistä kertoo, paras saviruukku syntyy, kun ei tee sitä ajatellen liikaa, millainen täydellinen saviruukku täsmälleen on.

Jatkamme siis treenejä Hiljan kanssa hyvillä mielin. Ratojen tekeminen on eri mukavaa kuin esteiden opettelu. Edelleen vahvistamme juoksemista, estevarmuutta ja etenemistä, mutta mukaan lisäämme vähitellen vaikeita kohtia. Halua kääntyä lähdemme Hiljan kanssa opettelemaan leikin varjolla, samaan tapaan kuin halua etenemiseen aikanaan.

Jos ei halua kehittyä ja tee töitä sen eteen, ei kehity. Kuitenkin tulee muistaa, että agility on vain agilityä. Sitä ei saa tehdä missään nimessä liian vakavasti. (Kuten huomaa, jos katsoo videon lopun äänillä.)

Parasta aikaa

Vihdoin ensimmäinen lukiovuosi on takana. Vuosi on ollut rankka, mutta silti niin antoisa. Paljon uutta, ystäviä ja muistoja, jotka säilyvät läpi elämän. Aivot ovat vieläkin koulumoodissa ja hamuavat lukemista. Vielä ei oikein käsitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Voi vain olla.

Elämä uudessa kodissa on asettunut raiteilleen. Vihdoin meillä on sohva ja valot saa lamppuihin valonkatkaisijasta. Kahdessa huoneessa on jopa verhotkin. Uusia lenkkipolkuja on löytynyt ja niitä on tallottu urakalla. Ainoana miinuspuolena kahden agilitykentän kokoisen pihan puuttumisen lisäksi sanoisin hirvittävän punkkien määrän. Punkkeja saa olla poistamassa Hiljasta lähes joka päivä, litkuista huolimatta.

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, olemme tehneet agilityä mittapuullani paljon. Olemme treenaneet edelleen keppejä, ottaneet osaa ryhmätreeneihin, käyneet hurjastelemassa epiksissä huippukoirien kanssa samaa vauhtia ja uskaltautuneet treenaamaan "isojen" koirien ratoja. Paljon on vielä opittavaa, mutta äitkin totesi Hiljan menevän hyvin siihen nähden mitä sille on opetettu.



Suurin muutos agilityn suhteen on tapahtunut pääni sisällä. Olen uskaltanut jälleen antaa agilityn viedä. Pala palalta ja kerta kerralta agilitystä on tullut kivempaa. Sorsiksen metsien ja kenttien, ryhmätreenien ja kisatilanteen kohtaaminen on auttanut asiaa. Hiljan vaikutus on ollut hurja. Miksi en iloitsisi agilitystä kun minulla on koira, joka rakastaa agilityä?

Hilja oli onnistunut saamaan jostakin haavaumia sarveiskalvoonsa. Eläinlääkärissä Hilja muisti korvien kanssa koetut epämukavuudet ja jo eteisessä oli valmis poistumaan saman tien. Pienen neuvottelun jälkeen toimenpiteet saatiin tehtyä ja määräykseksi laittaa silmätippoja kuudesti päivässä. Viikon tippashow'n jälkeen toivon hartaasti, että Hilja ei sairastu enää koskaan silmätulehdukseen.

Hilja saavutti toissa päivänä kisaiän. Puolitoistavuotiaan Hiljan äiti sanoo olevan "kivin" koira.

Nykyään Hiljan ja meidän kuulumisia löytää myös instagramin ihmeellisestä maailmasta nimellä hiljakoohon. Instagramiin rekisteröitymättömät voivat kyylätä Hiljan ig;tä sivupalkin widgetistä. Kuvaa klikkaamalla saa näkyviin kuvatekstin ja kommentit. Uskon instan päivittyvän blogia useammin, mutta blogia en aio lopettaa. Koska kirjoittaminen.

Tee jotain mitä voit kiikkustuolissa muistella

Vappuna teimme Hiljan kanssa roadtripin, tai pikemminkin trailrtripin, Tampereelle Ollin jälkeläisageihin. Näimme tuttuja, aksasimme ja kävimme haistelemassa Tampereen vapputunnelmaa pitsapiknikillä Koskenrannassa. Kiitokset vielä kaikille asianosaisille, oli kivaa. Agilitymotivaatiokin lähti hurjaan nousuun. 

Himppulan kanssa reissu meni kivasti, paluumatkan se nukkui kokonaan samassa vaunussa olleesta koirasta huolimatta. Pieni lisäkärsivällisyys ja maltillisempi äänenkäyttö eivät olisi haitaksi, mutta annettakoon ne vielä nuoruuden nojalla anteeksi. Hiljaa hyvää tulee.

Koko reissussa seitsemän tunnin junamatkoineen ei ollut kerrassaan mitään järkeä. Mutta jos koskaan ei tee mitään hullua, sitten kiikkustuolissa ei ole mitään muisteltavaa.