Pallon kiilto silmissä

Torstaina oli ohjelmassa agillityeskarin neljäs ja viimeinen kerta.

Tällä kertaa päivä sujui hyvin lukuunottamatta jalan päälle tipahtanutta ruokalautasta. En tiedä mikä näissä torstaissa oikein on...

Sateesta huolimatta Hilja oli taas jo lämppälenkillä ihan fiiliksissä. Tällä kertaa oman vuoron odottaminen ei tuottanut suurempia tuskia, sillä Hilja sai mennä ensimmäisenä. Väliajaksi laitoin sen häkin kahvioon, jossa se sai huutaa rauhassa. Aikansa huudettuaan se hiljeni. Ongelmille on helppojakin ratkaisuja...

Ensimmäisellä sessiolla teimme ensin valsseja, Palkkasin narulelulla. Hilja luki hyvin ohjauksia ja kääntyi hienosti. Valssien jälkeen jatkoimme saksalaisen alkeisiin. Parin kerran jälkeen Hilja älysi, ettei putkesta tarvitse kaahottaa ihan niin paljon ja saimme tehtyä jopa muutamia ihan nättejä toistoja.

Toisella sessiolla otin palkaksi pallon ja Hiljan kaikki keskittyminen oli pallossa. Se teki kaikkensa saadakseen pallon mahdollisimman helposti. Meno rupesi tökkimään. Pallo kouluttajallamme aiheutti hämmennystä ja otin pallon käteen.  Hilja kasoi vain palloa, ei ohjauksia. Viimeinen, videolle tallentumaton, rallipätkä meni taas varsin sujuvasti, kun älysin laittaa pallon taskuun. No, ainakin se on edelleen pallohullu...

Agilityn tekeminen ohjatusti avasi paljon silmiä Hilja-agilityn suhteen. Menimme pois mukavusalueeltani ja näin mitä Hilja oikeasti osaa ja miten paljon sille on vielä opetettavaa. Mikään ei tule ilmaiseksi eikä Hilja voi osata sellaista, mitä sille ei ole opetettu. Opin tuntelmaan Hiljan rajat ja hoksasin juttuja, mitä kannattaa välttää.

Nyt jatkamme agilityä hiljakseen eteenpäin omillamme. Luulen, että tulemme panostamaan edelleen etenemiseen sekä estevarmuuteen ja siinä sivussa opettelemme ohjauskuvioita yksittäisillä esteillä leikin varjolla. Kohta Hiljan täyttäessä vuoden voi muihinkin esteisiin alkaa tutustua. Mutta ennen kaikkea: nautimme matkasta. Jokaisesta hetkestämme yhdessä.

Lupaan itselleni olla reilu Hiljaa kohtaan. En vaadi siltä sellaista, mitä sille ei ole opetettu. Opettelen ohjaamaan kunnolla, sillä Hilja on selvästi herkkä omalle liikkeelleni. Jokaisen session alussa mietin, mitä opetan, miten itse liikun ja mistä, milloin ja miten palkkaan. Siti en ota mitään liian vakavasti. Etenemme Hiljan ehdoilla. Agility on kivaa.

Viime päivinä olen rutistanut Hiljaa lujaa ja kuiskannut sen korvaan, kuinka tärkeä siitä on minulle tullut. Päivät ovat olleet haikeita. Tiistaina sytytin iltaan kynttilän. Tuli kuluneeksi vuosi ilman Hessua. Aika on tehnyt tehtävänsä. Syyllisyys ja suru ova vaihtuneet kauniiksi muistoiksi. Kaikesta on selvitty. Välillä ikävän riipaistessa avaan kyynelsimin vanhan blogin, muistelen ja mietin miten nopeasti kaikki voi muuttua. Pitäisi elää hetkessä, nauttia ja olla onnellinen siitä mitä on.

Viimeinen kuva. <3.

Ei se ollutkaan kaikkiruokainen

Tahti huimaa päätä

Tällä viikolla Hiljalla on ollut niin paljon virtaa, että se on päässyt hallille jopa kahdesti. Ensin omatoimisesti ja sitten eskariin. Tahti huimaa päätä niin Hiljan edistymisessä, menossa radalla kuin tämän blogin päivittämisessä. Tämä on jo toinen kerta tällä viikolla, kun tämä blogi päivittyy. Taitaa olla jo uusi ennätys.

Omatoimissa Hilja oli innoissaan jo päästessään hallille. Lämppälenkillä äidin kanssa se oli vain vetänyt sisälle halliin, jonne menin jo edeltä rakentamaan rataa. Sisälle tullessaan sillä oli ihana ilme, sellainen "Mä tulin nyt tänne tekemään agilityä, joko mennää?!?!". Teimme riemuympyrää neljällä peräkkäisellä putkella ja kahdella siivekeparilla. Hilja teki hienosti, leikki hurjasti, irtosi putkiin kivalla draivilla, eikä ohitellut esteitä tai "bugittanut" välillä. Sen suunta oli selvästi eteenpäin. Hyvä mieli jäi meille molemmille, niin kuin oli tarkoituskin.

Torstaina eskarissa Hilja meni vasta viimeisenä koirana ja lähes puolen tunnin odottaminen oli yhtä tuskaa. Hilja ei ollut häkissään hiljaa. Lopulta ryhdyin palkkaamaan sitä hiljaisista hetkistä ja juttu meni siihen, että se haukkui ja yritti päästä häkistä läpi ja jonkun aikaa sitä tehtyään hiljeni ja sai namin, mutta namin saamisen jälkeen show alkoi uudelleen. En tiedä, älysikö se saavansa namin hiljaisuudesta vai haukkumisesta. Mutta ainakin yritin...

Ensimmäinen kierros meni ongelmitta. Hilja teki kivasti, välillä bugitti, mutta selvästi jopa tajusi valssin idean. Toisella kierroksella se löysi matosta jonkun aivan ihanan hajun, ehkä ehkä edellisviikonlopun mätsärin peruja. Vihainen teinille ei auttanut olla, nappasin sen vain syliiini ja yritimme uudestaan. Hilja teki hienosti ja keskittyi tekemiseen, mutta saatuaan lelun palkaksi leikki hetken ja sitten meni takaisi haistelemaan. Aivan kuin sillä olisi ollut kytkin, jossa oli kaksi asentoa, leiki ja haistele. No, teinikoikkeri on teinikoikkeri...

Virtaa kuin pienessä kylässä

Vihdoin koitti syysloma. Syysloma alkoi koulun puolesta hyvillä mielin, koeviikko meni ensimmäiseksi jopa yli odotusten. Kuviksenkin pääsin läpi, joten minun taiteellisilla lahjoilla lupaan et ei ikinä, ei ikinä enää. 

Viime päivinä mökillä Hilja on saanut tarkoituksella vain olla, levätä pidemmistä lenkeistä. Lenkkeilyn määrän vähenemisen on kuitenkin huomannut. Hiljassa on ollut virtaa kuin pienessä kylässä. Aamuisin se on herättänyt meidät valtavan iloisena ja energisenä. Ulkona se on juossut ja haistellut ja juossut taas vähän lisää - onnen paistaessa sen silmistä läpi. Välillä hajut ovat kuitenkin vieneet voiton myös luoksetulokäskystä. Teini mikä teini..

Mökillä Hilja on ptänyt huolen, että kukaan ei varmasti ole päässyt mökillemme salaa. Kaikki kulkijat ja naapuritkin ovat olleet Hiljasta haukkumisen arvoisia. Mökillä on myös näkyyt mörköjä. Uuten paikkaan siirrettyä kompostia Hilja haukkui vartin ja yhtenä iltana se istui rantakivellä vastaten aina omalle kaiulleen.

Kaikki hus pois MINUN tontilta!

Hiljasta on tullut suuri kissakoira. Kotipihalla jonkun vapaana vaelteleva kissa on tullut Hiljan toimesta iltapissillä useamman kerran ajettua pois meidän pihasta. Tai ainakin olevinaan, sillä yksi päivä se laittoi äidin kanssa pihakukkia vapaana kissan lymytessä viiden metrin pässä pihapusikossa kaikessa rauhassa.

Muutamana yönä Hilja oli oudon levoton, vinkui ja piti melkein koko taloa hereillä. Ensimmäisenä yönä viknkuminen meni sekaisin olleen mahan piikkiin, mutta toisena ja kolmantena yönä levottomuus alkoi jo ärsyttää. Ajattelimme Hiljan kokeilevan rajojaan tai tekevän juoksujaan.No, syy levottomuudelle selvisi siivouspäivänä, kun keittiökaapista löytyi hiiren jätöksiä. Ilmeisesti hiirten rapina oli saanut Hiljan levottomaksi, sillä vinkumista ei ole sen koommin esiintynyt.

Torstaina Hilja pääsi jälleen agilityeskarin. Videomateriaalia ei taaskaan ole, mutta kivasti se teki. Ensin se tosin oli pimeän putken pään kanssa hieman hukassa, mutta sen älyttyään se teki kahdeksan esteen, pimeän putkikulman, pari niistoa ja putkenpään ohituksen sisältäneen, pätkän pätevästi kivalla draivilla. Toisella sessiolla ohjaaja jäi neuvomaan minulle uutta pätkää ja sillä aikaa Hilja pääs haahuilemaan ja löysi matota kivan hajun. Ensin se oli taas hetken aikaa hieman kuutamolla, mutta lelulla sen sai jälleen innostettua tekemään ja juoksemaan putkeen.

Onneksi radalla kaikki muu unohtuu, sillä lämppälenkeillä hieman ketutti. Agilityyn menin suoraan koulusta ja otin kotoa mukaan reppuun evääksi jugurttia, sen levittyä reppuun ehkä elämäni kalleinta sellaista. Note to everybody; laskimet eivät kestä jugurttia.

Viime viikolla Hilja täytti jo kymmenen kuukautta. Vielä sillä on onneksi aikaa aikuistua.

Hilja 10kk, n. 40 cm ja 11,5 kiloa.
Mustat karvat sensuroituvat tehokkaasti

Sussa on kipinää, sen kanssa synnytään

Aamulenkeillä on pimeää. Iltalenkeillä on pimeää. Huomaa lokakuun tulleen.

Koeviikko on ohi, menestyksestä en tosin vielä tiedä. Vielä en ymmärrä puheita koeviikon rankkuudesta, puolen tunnin koulupäivien takia jo hieman kehtuutti lähteä kouluun...

Kuvituskuvaksi paluu kesään. Hiljan mielestä elämä on aina ihan jee

Kylmenneet ilmat ovat saaneet jo kotipihan esteet talviteloille ja olemme päässeet nauttimaan talkoopisteillä kerätystä avainedusta ja käyneet hallilla pari kertaa sekä aloittaneet neljän kerran agilityeskarin.

Ensimmäisellä kerralla reilu viikko sitten teimme putkia. Ensin suoraa putkea, sitten mutkaputkea ja sen jälkeen molempia peräjälkeen. Harjoitus meni Hiljalta niin hyvin, että lisäsimme vielä suoran putken toiseen päähänkin mutkaputken. Hiljan draivi oli kiva ja se irtosi palkalle kivasti. Pomppiva pallo tosin joutui jo heti kättelyssä pannaan, sillä palloa jahdatessaan Hilja ei nää mitään muuta ja oli vähällä törmätä hallin seinään ja esteisiin.

Torstaina  oli agilityeskarin ensimmäinen kerta Perrolla. Ensin teimme pari suoraa putkea palkkaajan luo, ohjaajamme halusi katsoa miten Hilja menee. No, Himpula meni hienosti ja seuraavaksi teimme mutkaputkea parin hypyn kautta. Hilja irtosi putkeen kivasti. Seuraavaksi ohjaajamme halusi testata, lähteekö Hilja lukemaan liikettäni putken jälkeen sivussa olevalle hypylle. Lähtihän se ja loputa teimme seitsemän estettä yhteen menoon. Hilja yllätti minut ja ohjaajamme oikein kunnolla. Super-Himppu!

Toisella sessiolla harjoittelimme takaakierron alkeita, periaatteideni vastaisesti namipalkalla. Hilja älysi idean nopeasti, mutta namilla vire oli paljon alhaisempi ja se toisen hypynkin kautta otettaessa vain käveli mukavuudenhaluisesti.Mutta onneksi leikkimisen voi yhdistää myöhemmin myös takaakiertoon. Hilja on selvästi tyypillinen koikkeri ja koikkeri menee sieltä, mistä aita on matalin.

Ohjaajan mielestä Hilja haki esteitä sen verran hyvin, että sille voisi alkaa opettaa ohjauksia ja keskittymistä namipalkalla, sillä namipalkalla toistoja voi kuulemma tehdä enemmän. No, agilityä voi ajatella monesta näkökulmasta. Hilja on kuitenkin vasta kymmenkuinen ja meillä ei ole mikään kiire. Minusta vankkka perusta on aiken a ja o. Vähemmän on enemmän ja hauskaa, Trkmania lainaten "Train less, play more".

Eilen ohikulkumatkalla poikkesimme jälleen hallille viideksi minuutiksi. Leikimme, pidimme hauskaa ja teimme muutaman riemuympyrän. Suorasta putkesta punaiseen putkeen meno oli Hiljalle selvästi vaikea, ellen itse rytmittänyt menoani oikein.



Hallilla Hilja on käyttäytynyt oikein mallikelpoisesti pientä häkissä haukkumista lukuun ottamatta. Se ottaa kivasti kontaktia, keskittyy tekemiseen eikä ole juurikaan rähjännyt muille koirille. Kotonakin toisten koirien ohitukset ovat alkaneet sujua. Ehkä Hienosti hihnassa olisi kannattanut lukea aikaisemmin...

Tästä on hyvä jatkaa. Meillä on vielä paljon edessämme.

Olet päivänpaisteeni ja kaikki mitä saatoin vain toivoa

Koulua on käyty jo kohta kuusi viikkoa. Ensimmäinen koeviikko on jo ovella. Alkujärkytyksen jälkeen koulu on vähitellen alkanut sujumaan ja aamutreeneihin on aina kiva mennä. Pitkän matikan laskut ovat pitkiä jo ensimmäisellä kurssilla ja blogin sijasta olen kirjoittanut tekstitaidon vastauksia lehtitekstin eri osien merkityksestä. First thing first.  Kun syy kesän huonosti menneisiin kisoihin saatiin selville ja hoitoon, olo on parantunut samaa tahtia ennätysten kanssa. Kaiken jälkeen on alkanut tuntua, että elämä hymyilee jälleen.


Hilja on ollut omalta osaltaan syy hymyyn. Siitä on tullut valtavan iloinen, oikea päivänpaiste. Hiljan mielestä jokaisesta hetkestä, eritoten kotiinpaluusta, voi iloita. Lenkeilläkin ilo oikein paistaa sen silmistä. Iloisuuden lisäksi Hiljasta on tullut hellyydenkipeä ja se on vailla rapsutuksia niin aamuin kuin illoin.

Hiljan pääkopassa moni palikka on
loksahtanut paikoilleen. Se on jopa saanut
hieman järkeä päähänsä. Luoksetulokutsu tarkoittaa luoksetuloa, seuraamiskäsky seuraamista ja kaikkia kummia klkijoita ei tarvitse haukkua. Lenkeillä toiset koirat ohitetaan ongelmitta, vaikkeivat ohitukset ole kuin oppikirjasta.

Pari viikkoa sitten kävimme haistelemassa tunnelmaa agilitykisoissa. Aluksi Hilja oli aivan hämillään koiramäärästä ja vain veti ympäriinsä, mutta jo hetken päästä se asettui ja alkoi ottamaan kontaktia. Toiset koirat kyllä kiinnostivat, mutta rähinöiltä vältyttiin. Radan reunalla Hilja syttyi rataa menneistä koirista ja yritti itsekin päästä radalle. Joku heittikin siitä vielä tulevan agilitykoira. Lopuksi se keskittyi sivussa hienosti leikkimiseen ja parilla lämppäesteellä teki yhtä hienosti kuin kotipihalla. Koiratapahtumissa olemisessa meillä on vielä paljon harjoiteltavaa. Tässä kohtaa voi kuitenkin katsoa peiliin. Kuinka Hilja voisi osata sellaista mitä se ei ole harjoitellut?

Agilityyn tutustumista olemme jatkaneet kotipihalla. Hiljasta on tullut totaalinen agilityhullu. Se syttyy jo pallon ottamisesta käteen ja pihalla sen lempileikki on juosta putkea edestakaisin pallo suussaan, ihan vain omasta tahdostaan. Joskus iltaisin se pyytää ulos pissille, mutta meneekin juoksemaan ulos pallon kanssa rallia.

 Edelleen opettelemme menemään suoraan, suora vain on hieman kaartunut ja pidentynyt. Mutkaputki oli niin suuri hämmennys, että palasimme takaisin suoraan putkeen, jota lähdemme vähitellen laittamaan mutkalle. 



Hilja on palkkaantunut leluilla valtavan hienosti, pallo on paras ja kuolleen lelun idean se on tajunnut hyvin. Ehkä liiankin, sillä koikkerimaiseen tapaan se tajusi, että lelulle voi myös juosta suorittamatta yhtään estettä. Hämmennystä sitä vastoin aiheutti apupalkkaajalle jätetty pallo. Hilja ei meinannut älytä, että pallon saadakseen täytyy tehdä muutakin kuin haukkua palloa... No, uuden oppimiseen tarvitaan hämmennystä.

Hilja ja vanha muovipullo.
 Kuva, joka kiteyttää kaiken Hiljasta.   

 

Pysy aina tuollaisena kuin nyt oot

Loma saatiin lomailtua loppuun. Viime viikolla pyörähtivät käyntiin uudet kuviot, jotka tiesivät uutta kolua, pidentynyttä koulumatkaa, aikaisia aamuja ja jo ensimmäisen syysflunssan. Ja tulivathan ne helteetkin sieltä...

Onneksemme viime kirjoituksessa mainittua mörköilyä Hilja ei ole ottanut tavaksi. Sen sijaan palikat Hiljan päässä ovat loksahdelleet paikoilleen. Luoksetulokutsu toimii varsin mallikkaasti ja pyöräilijät ja vastaan tulevat sekä ohi juoksevat lenkkeilijät ohitetaan hienosti. Metsässä irti ollessaan se aiemman haukkumisen sijaan tuli luokseni makupalojen toivossa. Toisten koirien kohtaaminen on sekin ottanut askelia eteenpäin, haukkuminen on vähentynyt enää yksittäisiin kertoihin.

Joskus on niin kivaa, että ihan naurattaa

Hilja on kasvattanut kylkiin ja hännän tyveen melko runsaasti mustia karvoja, vaikka kameran linssi ne tehokkaasti sensuroi. Saa nähdä, tuleeko Hiljasta musta vai häipyvätkö mustat karvat karvanlähdön myötä.

Agilityä olemme tehneet kotipihalla muutaman kerran, lähinnä putkea ja hyppyjen tarjoamista. Kuolleelle lelulle menoa olemme harjoitelleet jonkun verran ja idean Hilja on tajunnut hienosti. Silti Hiljasta pallo on kaikista paras, ja pallolla vauhtikin on kaikkein paras.



Huomaan myös oman suhtautumiseni Hiljaan muuttuneen. En enää keskity vain Hiljan ärsyttäviin piirteisiin ja siihen mitä se ei osaa. Iloisuudellaan se piristää päivää ja tavallaan hakea huomiota se saa vain hymyilemän.  Enää se ei ole vain ärsyttvä pentu vaan oikeasti minun ikioma pikkuinen, the koira, jollaisesta olen salaa haaveillut.

Loppuun kuva-arvoitus: Miksi marjat marjapuskiemme alaoksilla ovat käyneet vähiin?

Mörköikä?

Viime päivinä mökillä Hiljasta on paljastunut jälleen yksi koikkerimainen piirre: mörköily.

Haukkujen kohteeksi ovat päätyneet monet todelliset ja kuvitellut kohteet, mutta kaikista pahimmat mörköilyt ovat saaneet osakseen nämä viattomat nallepyyhkeet.

Voi Nalleja. Voi Hiljaa.

Sukukokous

Sunnuntaina kello soi aamulla viideltä ja edellisillan synttärijuhilien takia lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen suuntasimme kohti Tamperetta, Damliers-pentujen tapaamista. Paikalla olivat pennut perheineen yhtä lukuun ottamatta sekä Velda ja Olli omistajineen.

Kaikki pennut olivat oikein reippaita ja niissä oli havaittavissa samoja piirteitä niin ulkonäöllisesti kuin luonteidensa puolesta. Hilja oli pennuista isoin, aivan kuten luovutusiässäkin. Pennut tulivat keskenään yllättävän hyvin toimeen ja leikkivätkin keskenään. Välillä oli aivan epäuskoinen olo, kun ympärillä pyöri monta "Hiljaa".

Alkulenkin ja pienen jutustelun jälkeen suuntasimme sisälle halliin, jossa ohjelmassa oli pentuagia Outin johdolla. Hiljan kanssa harjoittelimme putkea, siivekkeiden läpi menoa ja suoran juoksemista kuolleelle lelulle. Lopuksi vielä leikimme kahdella lelulla.

Kuolleelle lelulle menoa olemme Hiljan kanssa treenanneet luvattoman vähän. Osin johtuen vahvasta kahden lelu leikistä sille maassa makaavalla lelulla ei vielä ole magneetin kaltaista vetovoimaa. "Kotiläksyksi" meille suositeltiin leikkimistä hetken vain yhdellä lelulla, kuolleelle lelulle menemisen harjoittelua, suoria ja hieman lisää suoria.

Kaiken kaikkiaan Hiljan tekeminen ei ollut ensimmäiseksi kerraksi pöllömpää. Ensimmäisellä kerrallaan agilityhallissa se kykeni keskittymään agilityyn ja leikki leluilla kuten kotona. Esteiden opettelussa meillä on vielä pitkä taival edessä, mutta Hiljan innostus vaikuttaa lupaavalta.

Omaa vuoroaan Hilja malttoi odottaa sylissä - ainakin kuvan ottamisen verran
 

Lopuksi juttelimme, kävimme jäähkälenkillä ja saimme pennut ja vanhemmat yhteiskuvaan.

 

Velda, Hilja, Lenni, Sofi, Nano, Junnu, Nappi ja Olli

Nelituntiseksi vierähtäneen tapaamisen jälkeen jäimme Tampereelle tuttaviemme luokse yöksi, jossa Hilja vielä pelasi palloa sielunsa kyllyydestä perheen kymmenvuotiaan, koirakuumeisen, tytön kanssa. Kotimatka sujui rauhallisissa tunnelmissa, mutta jo eilen mustikassa se juoksenteli pari tuntia  innolla ja söi mahansa täyteen mustikoita.

Putkeen meni

Mummilassa hoidossa vietetyn alkuviikon jälkeen Hilja oli täynnä energiaa, joten aika oli otollinen Hiljan ensimmäiselle "treenisessiolle".

Ennen videolla näkyvää sessiota Hilja oli nähnyt putken vain kerran aiemmin, silloinkin vain naksuttelin sille putken ideaa. Pääpaino on ollut muissa asioissa.



No, ainakin Hilja juoksee ja on innoissaan. Ehkä ensi kerralla putki sattuu matkan varrelle useammin. Ehkä ensi kerralla vältän pallon heittämistä ojaan. Mutta silti, ilo on tärkein. Juuri tällaista tekemisen pitää olla.

Mahdottomasta yhtälöstä, Hiljasta, joka ei mene hiljaa, saattaa sittenkin tulla mahdollinen.