Pallon kiilto silmissä

Torstaina oli ohjelmassa agillityeskarin neljäs ja viimeinen kerta.

Tällä kertaa päivä sujui hyvin lukuunottamatta jalan päälle tipahtanutta ruokalautasta. En tiedä mikä näissä torstaissa oikein on...

Sateesta huolimatta Hilja oli taas jo lämppälenkillä ihan fiiliksissä. Tällä kertaa oman vuoron odottaminen ei tuottanut suurempia tuskia, sillä Hilja sai mennä ensimmäisenä. Väliajaksi laitoin sen häkin kahvioon, jossa se sai huutaa rauhassa. Aikansa huudettuaan se hiljeni. Ongelmille on helppojakin ratkaisuja...

Ensimmäisellä sessiolla teimme ensin valsseja, Palkkasin narulelulla. Hilja luki hyvin ohjauksia ja kääntyi hienosti. Valssien jälkeen jatkoimme saksalaisen alkeisiin. Parin kerran jälkeen Hilja älysi, ettei putkesta tarvitse kaahottaa ihan niin paljon ja saimme tehtyä jopa muutamia ihan nättejä toistoja.

Toisella sessiolla otin palkaksi pallon ja Hiljan kaikki keskittyminen oli pallossa. Se teki kaikkensa saadakseen pallon mahdollisimman helposti. Meno rupesi tökkimään. Pallo kouluttajallamme aiheutti hämmennystä ja otin pallon käteen.  Hilja kasoi vain palloa, ei ohjauksia. Viimeinen, videolle tallentumaton, rallipätkä meni taas varsin sujuvasti, kun älysin laittaa pallon taskuun. No, ainakin se on edelleen pallohullu...

Agilityn tekeminen ohjatusti avasi paljon silmiä Hilja-agilityn suhteen. Menimme pois mukavusalueeltani ja näin mitä Hilja oikeasti osaa ja miten paljon sille on vielä opetettavaa. Mikään ei tule ilmaiseksi eikä Hilja voi osata sellaista, mitä sille ei ole opetettu. Opin tuntelmaan Hiljan rajat ja hoksasin juttuja, mitä kannattaa välttää.

Nyt jatkamme agilityä hiljakseen eteenpäin omillamme. Luulen, että tulemme panostamaan edelleen etenemiseen sekä estevarmuuteen ja siinä sivussa opettelemme ohjauskuvioita yksittäisillä esteillä leikin varjolla. Kohta Hiljan täyttäessä vuoden voi muihinkin esteisiin alkaa tutustua. Mutta ennen kaikkea: nautimme matkasta. Jokaisesta hetkestämme yhdessä.

Lupaan itselleni olla reilu Hiljaa kohtaan. En vaadi siltä sellaista, mitä sille ei ole opetettu. Opettelen ohjaamaan kunnolla, sillä Hilja on selvästi herkkä omalle liikkeelleni. Jokaisen session alussa mietin, mitä opetan, miten itse liikun ja mistä, milloin ja miten palkkaan. Siti en ota mitään liian vakavasti. Etenemme Hiljan ehdoilla. Agility on kivaa.

Viime päivinä olen rutistanut Hiljaa lujaa ja kuiskannut sen korvaan, kuinka tärkeä siitä on minulle tullut. Päivät ovat olleet haikeita. Tiistaina sytytin iltaan kynttilän. Tuli kuluneeksi vuosi ilman Hessua. Aika on tehnyt tehtävänsä. Syyllisyys ja suru ova vaihtuneet kauniiksi muistoiksi. Kaikesta on selvitty. Välillä ikävän riipaistessa avaan kyynelsimin vanhan blogin, muistelen ja mietin miten nopeasti kaikki voi muuttua. Pitäisi elää hetkessä, nauttia ja olla onnellinen siitä mitä on.

Viimeinen kuva. <3.