Olemme yhä elossa. Elämä on vain ollut täynnä itseään, elämää.
Hilja on pitäny positiivisen elämänasenteensa. Siitä kaikki muu paitsi turvaliivin pukeminen, korvien puhdistamien ja jonnekin lähteminen kesken uniajan on kivaa. Hangessa on kiva juosta ja kun lumet sulavat, on hangen alta kiva syödä kaikkea (meidän mielestä ällöä) ihan himona. Kun joku herää tai tulee kotiin, se on kivaa ja jos joku vielä syö banaania , se on ihan sikakivaa. Varsinkin aamuisin Hiljan jäädessa onnellisena petiinsä nukkumaan vaihtaisin mielelläni osia sen kanssa.
Hiljan kanssa olemme aloittaneet keppien opettelun. Kun agilityseuramme järjesti 2x2 kurssin, ilmoittauduin heti mukaan. Ensin keppien opettamien vaikutti aivan epätoivoiselta. Hilja tarjosi kaikkea muuta paitsi keppien välistä kulkemista. Hankalan alun jälkeen homma on alkanut luistamaan ja olemme jo päässeet kahteen vinoon keppipariin. Hiljan tykkää keppien opettelusta hurjan paljon, jo pallon ja naksuttimen ilmestyessä käteeni se tietää mitä tehdä.
Treeneistä olisi videoita, mutta en tiedä ketä kiinnostaa katsoa heiluvia ja pimeitä puhelinvideoita, joissa koira vilahtaa vain välillä, Hilja tarjoaa mitä erikoisempia asioita ja joissa minä liikun kömpelösti lumihangessa vaatteissa, joiden tyylikkyydelle ei voi kuin nauraa.
Märkänä sen turkki näyttää pörröiseltä
En usko elämän hektisyyden ainakaan helpottavan ainakaan seuraavaan kuukauteen. Edessä on paljon, muut(t)oksia. Onneksi Hiljan sydän on siellä missä sen laumankin.
Menneillä viikoilla olen huomannut vuorokauden tuntien
rajallisuuden. Elämä on pyörinyt lähinnä koulun, läksyjen ja treenien
ympärillä. Koulu on niin sanotusti syönyt. Myönnän välillä jopa poteeneni huonoa omatuntoa Hiljan kanssa vietetyn ajan vähyydestä. Tällöin blogi on ollut luonnollisesti tärkeysjärjestyksessä viimeisenä.
Viimeaikoina Hiljasta on tullut entistä helpompi koira. Enää aivan jokaiseen ohikulkijaan ei tarvitse reagoida tai jokaiselle vastaantulevalle
koiralle rähjätä. Korvatkin alkavat kuulla luoksetulokutsun entistä paremmin.
Äidin mielestä Hilja on sisäistänyt koikkerin syvimmän
olemuksen: rauhallinen sisällä ja sähäkkä ulkona.
Agility etenee hitaasti, mutta varmasti. Hallilla olemme käyneet kerran tai kaksi
treenaamassa pientä ratapätkää ja juoksareiden alkeita. Pari kertaa olemme treenanneet
kotona kääntymisiä ja kiertämisiä. Ensin nekin kaiken muun tapaan
vaikuttivat epätoivoisilta, mutta vähitellen Himppu on alkanut lukemaan ohjaustani.
Taannoin omalla kisareissullani Jyväskylässä kävimme
moikkaamassa Hiljan siskoa ja äippää. Hieman nihkeän alun jälkeen sisarukset löysivät
jälleen yhteisen sävelen.
Kumpi osasi taas poseerata?
Hilja on oppinut tuntemaan herätyskelloni äänen ja ryntäämään heti huoneeseeni. Pikku Hilski on täyttänyt suuret saappaat.
Tammikuusta mieleen jäivät lähinnä pakkaset, jotka toivat mukanaan lähes koko kuukauden kestäneen mitääntekemättömyyden. Vuoden alusta parantelin neljä viikkoa penikkaani. Tarkoitus oli hiihtää paljon, mutta viikon viides kerta salilla alkoi kysyä jo asennetta.
Mittarin lähennnellessä miinus kolmeakymmentä Hilja viihtyi vallan mainiosti sisällä. Sen mielipide lenkille lähtöön oli kutakuinkin tällainen:
Kun ulkoilu ei oikein ketään kiinnostanut, teimme sisällä temppuja. Vihdoin älysin vaihtaa sivulletulon opettamisen taktiikkaa, sillä Hilja ei namikäden seuraamisesta älynnyt mitään, pyöri vain käden ympärillä tarjoten eri juttuja. Onneksi on vaihtoehtoja.
Tammikuun aikana saimme raahauduttua muutaman kerran hallille ihan omatoimisesti. Etenemistä, takanaleikkauksia, loivia valsseja ja keinun paukutteluleikkiä. Helppoa ja kivaa.
Tällä ja edellisellä viikolla olemme päässeet nauttimaan ohjatuista treeneistä muistoja herättävässä ryhmässä. Hallille on kiva mennä näkemään vanhoja tuttuja.
Ensimmäinen kerta meni ihan ihmettelyksi. Hilja joutui odottamaan omaa vuoroaan kauan ja kävi ihan kierroksilla. Ennen radalle pääsyä se säikähti viereisellä kentällä louskuttanutta nöffiä eikä kentälläkään keskittynyt tekemiseen. Ensimmäisen kierroksen jälkeen palkkailin Hiljaa ihan vain hallissa olemisesta ja sain sen taas rentoutumaan. Toisella kierroksella Hilja ei millään halunnut tulla lähtöön jalkojeni väliin, mutta lopulta saimme tehtyä muutamia kivoja putkipätkiä ja merkkauksen alkeita.
Tämän viikon treeneissä ensimmäinen sessio meni taas hieman plörinäksi. Yritimme opettaa Hiljalle liian vaikeaa takaakiertoa ja Hilja ei tiennyt miten päin oikein olisi pitänyt olla. Luovutimme ja kokeilimme rataa helpotettuna. Valssit valuivat ja Hilja bongaili putkia oman mieensä mukaan. Jäähkälenkillä mietin, ettei agilityä tarvitse tehdä, jos se rassaa meitä molempia.
Toisella kierrroksella sain selkeämmät ohjeet. Koira hypyn taa, merkkausvalssi, koira putkeen ja mukaan putkelta, hyppy, valssi, älä kiirehdi ja takanaleikkaus. Parin yrityksen jälkeen Hilja alkoi kääntyä valssiin ja lähti putkelta mukaan haahuilun sijasta. Palkkana oli lelujen lisäksi muutama juustopala, ja juuston voimalla Hilja tuli innokkaana lähtöön jalkojen väliin. Ehdimme tehdä vielä kolmannen session. Kaksi minuuttia, kaksi onnistunutta pätkää ja jopa kaksi onnistunutta takanalaikkausta hypylle. Muistin taas, miksi agility on niin koukuttavaa. Ja ensi kerralla otan mukaan vielä enemmän juustoa...
Hilja täyttää kohta vuoden ja kaksi kuukautta. Neljän kuukauden päästä sen kanssa pääsisi kisaamaan. Emme kyllä ole kisoihin menossa piiitkään aikaan. Ajatuskin Hiljasta säätämässä kisoissa lähinnä huvittaa.
Hilja on ollut meillä muutamaa päivää reilun vuoden. Rehellisesti sanottuna en vieläkään osaa antaa hyvää vastausta kysyttäessä millainen koira Hilja on. Tärkeä se on, ja sopivasti ihan outo ja hullu. Oudon hullu vai hullun outo, mene ja tiedä...
Nyt täällä on oikeastaan kiva talvi. Lunta ja pientä pakkasta. Oikeastaan tykkään oikeastaan kivoista talvista. Hyvää oikeastaan kivaa talvea kaikille lukijoille.
Vuosi 2015 on nyt takana päin. Vuodenvahde sujui seesteisissä tunnelmissa eikä Hilja ihmeemmin stressannut rakettien paukkeesta. Puoliltaöin painui omaan petiinsä ja tuhahteli sieltä muillekin osoituksena nukkumaanmenoajasta.
Mennyt vuosi on ollut ristiriitojen vuosi. Elämäni vakein, mutta samalla antoisin. Itkua ja naurua, epätoivoa ja yllättäviä onnistumisia, paljon uutta, terveyttä ja sairautta. Kyyneliä surusta ja onnesta. Lopulta vain oikeita päätöksiä. Vuosi, jota en muistele kaiholla, mutten tiedä mitä olisin ilman sitä.
Uudelle vuodelle toivon onnea, iloa ja terveyttä. En aseta mitään tavoitteita, sillä niiden toteutuminen tai toteutumatta jääminen on loppupeleissä melko mitätön asia. Elämä vie sinne, minne on viedäkseen.
Aurinko. Pakkanen. Ensimmäinen kaunis päivä pitkään aikaan. Meille kuuluu hyvää. Jouluna lepäsimme, rentouduimme ja söimme hyvin.
Päivä alkoi aikaisilla agilitytreeneillä, toisilla sitten kennelyskään sairastumisen. Harjoitusten teema on pyörinyt estefokuksen, putkille tehtävien takanaleikkausten, erilaisten estekulmien ja suorien rytmittämisen ympärillä. Treenit ovat menneet jopa yllättävän hyvin. Monet vaikeat asiat, kuten takanaleikkaukset ja Hiljan saaminen kontaktiin ennen pätkän aloittamista ovat loksahdelleet kohdalleen. Vähitellen oma tuntuma ohjaukseen ja rytmitykseen alkaa löytyä. Kun päättää pystyä, pystyy. Hilja on ollut mahdottoman innoissaan - ja nopeana. Tossua on saanut pistää toisen eteen. Kerrassan huippua.
Koulujen (vihdoin) eilen loputtua oli aika suunnata metsän keskelle hiljentymään ja nauttimaan joulusta. Hilja on nauttinut vapaudesta ja juossut sielunsa kyllyydestä. Kuusikin on toistaiseksi vielä pystyssä ja yö kului rattoisasti kinkun vartijana.
Joulumieli alkaa vähitellen löytyä. Joulusta tuli sittenkin valkoinen.
Alla olevan kuvan myötä toivotamme kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa!
Maanantaina Hilja Himppulainen täytti yhden vuoden. Itse syntymäpäivä kului sankarin osalta varsin vaisuissa tunnelmissa. Kennelyskää on liikkeellä täälläkin. Illalla jauheliha kuitenkin hävisi kupista Hiljamaisen nopeasti.
Vuosikas Hilja on sekoitus iloa, riehakkuutta, leikkisyyttä ja vietikkyyttä. Useimmiten se on kertakaikkiaan hassu. Sen lempipäivä on edelleen siivouspäivä. Hilja rakastaa mökkeilyä ja palloja, mutta turvaliivin pukeminen on siitä ehkä maailman vastenmielisintä puuhaa. Huomiota se hakee ovelasti ottamalla sukkia suuhunsa. Se on intohimoinen leikkijä ja useimmiten sairaan nopea. Se on aina innokas oppimaan ja tekemään yhdessä ja kaiken hyvän lisäksi agilitykentällä se "ei taida olla ihan lapanen".
Välillä Hiljan reaktiivisuus yhdistettynä vahvaan saalisviettiin ja "pimeisiin kammareihin" on aiheuttanut harmaita hiuksia. Vähitellen Hilja on kuitenkin pystynyt selättämään pelot ja rähjät ja siitä on tullut oikeastaan aika heppo ja kiva koira, jonka kanssa voi ilomielin liikkua kaikkialla.
Suhteeni Hiljaan ei ole ollut ongelmaton. Alusta asti tiesin Hiljan olevan, huippu, jopa liian huippu ollekseen totta. Surun painesssa se ei kuitenkaan tuntunut omalta. Miten ihmeessä olisin oikeutettu tällaiseen koiraan? Kiintyminen Hiljaan tuntui väärältä. Miten täydellisen ensimmäisen jälkeen voisi tulla toista? Keväällä Hiljan rähjätessä omaan epävarmuuttaan toisille koirille olin varma, että Hilja olisi paljon paremmin opetettu, parempi koira, jossain muualla.
Vähitellen surun väistyessä Hiljasta on tullut korvaamattoman tärkeä. Vihdoin uskallan sanoa minusta ja Hiljasta tulleen me. Lopulta kaikki tapahtui kuin itsestään. Lakkasin murehtimasta, miksi se ei tule aamulla herättämään tai miksi se ei nuku kainalossani. Lakkasin keskittymästä vain siihen, mitä se ei osaa. Lakkasin vaatimasta täydellisyyttä ja vertaamasta Hiljaa kaikkiin muihin. Hyväksyin Hiljan omana itsenään. Samalla siitä tuli täydellinen juuri sellaisena kuin se on.
Uskon, että loppujen lopuksi kaikella on tarkoituksensa. Ei ole olemassa kuin oikeita päätöksiä. Vastoinkäymiset vahvistavat ja kaikki tuntuu niiden jälkeen paljon helpommalta. Koskaan ei saa luovuttaa.
Takana on ensimmäinen vuosi ja edessä vielä toivottavasti monta, onnellista ja iloista. Kaiken jälkeen olen päätynyt lopputulemaan, että elämässä pitää olla vähän Hiljaa.
Vielä alkuviikosta tuntui talvelta. Elimme kuin talven ihmemaassa. Kaikki tuntui olevan paremmin. Ensilumi kuitenkin katosi yhtä äkkiä kuin imestykin. Hiihtokelit ja valoisuus vaihtuivat loskaan, synkkyyteen ja kurakeleihin. Ensilumenlatu muuttui kuin hiekoitetuksi luistinradaksi. Näillä keleillä on ilo omistaa valkoinen koira...
Reilu viikko sitten treenasimme kerrassaan positiivisissa perrotreeneissä. Hilja oli huippu, kouluttaja oli huippu ja itsellekin jäi tosi postiivnen fiilis. Hilja yllätti myös odottamalla häkissään hiljaa.
Ensimmäisellä palkkauksella Hilja löysi lelunsa sijasta keinun alla pehmusteena olleen tyynyn ja juoksenteli se suussa ympäri kenttää. Kaikkia hymyilytti. Kotiläksyksi saimme tehdä lisää irtoamis-ja estefokustreenejä. Oikeilla jäljillä kuitenkin kuulema olemme.
Ei muuta tällä kertaa. Huomenna on koeviikon viimeinen koe. Jaksan vielä lukea. Ehkä.
Sitten viime kirjoituksen syksy on iskenyt oikein kunnolla. Vaikka kaikki on hyvin, syksy tuntuu samalta kuin viime vuonna. On synkää. On pimeää. Ei jaksa.
Elämää on ollut kaikkialla muualla paitsi blogissa. On ollut koulua, treenejä, leiriä ja taas koulua. Vuoden rankin jakso lähenee onneksi loppuaan. Ehkä sitten olen joskus kotona valoisan aikaan. Ehkä sitten aikaa jää vaikka lepäämiseen. Ehkä sitten kaikki helpottaa.
Hiljan elämänasenteeseen ei sen sjaan synkistelyä mahdu. Sen keino selvitä kaamoksesta on lisätä leikkisyyttä, energisyyttä ja iloisuutta. Siitä on tullut oikea ilopilleri. Usein sillä on vauhti päällä. Se on valtavan iloinen niin kotiinpaluusta, lenkkeilystä, temppuilusta kuin ruuan valmistuksen vahtimisesta. Onneksi kaiken koohottamisen vastapainoksi se osaa hallita vireensä ja rentoutua.
Kuluneen kuukauden aikana Hiljasta on tullut myös huomionkipeämpi. Se on oppinut nauttimaan rapsutuksista ja kerjäämään niitä. Toisenlaisen huomion hakemiseen Himpula on keksinyt ovelan tavan hakea sukkia lattioilta tai vaatekaapeista. Sukka suussa kun saa aina huomiota ja sukan luovuttamisesta palkaksi jotain hyvää...
Marraskuun alussa Hilja täytti 11 kuukautta. Siitä on tullut jo lähes aikuinen, ainakin fyysisesti. Henkisestikin se on kypsynyt ja muuttunut ehkä jo hieman tasapainoisemmaksi.Välillä jopa luulen tietäväni, mitä Hiljan päässä liikkuu,tuntevani koirani, mutta seuraavassa hetkessä tajuan, etten oikeasti tiedä mitään. Orastavasta uhmaiän poikasesta huolimatta siitä on kasvanut oikeastaan aika kiva koikkeri.
Agility ei kuukaudessa ole ottanut huimia harppauksia etenpäin. Pihalla harjoittelimme hyvän sään aikana pari kertaa siivekkeen kiertoja ja saksalaisten alkeita sekä putkeen lähetyksiä. Niistot sujuvat jo ihan kivasti, mutta saksalaisiin lähtöä Hilja ei meinannut millään hahmottaa. Ensi kerran harjoittelemme niitä hieman helpotettuina...
Viime viikon perjantaina selvisimme hallille ensimmäistä kertaa sitten agilityeskarin loppumisen. Jo lämppälenkillä se selvästi aavisti pääsevänsä agilityyn. Sen silmistä paistoi jokonytmennään- katse.
-+
Putkiin lähetyksessä, irtoamisessa, rytmityksessä ja omassa liikkumisessa on vielä paljon harjoiteltavaa, mutta lopetan tämänkin kirjoituksen jo tutuksi tulleisiin saatesanoihin; Hiljaa hyvää tulee.
Torstaina oli ohjelmassa agillityeskarin neljäs ja viimeinen kerta.
Tällä kertaa päivä sujui hyvin lukuunottamatta jalan päälle tipahtanutta ruokalautasta. En tiedä mikä näissä torstaissa oikein on...
Sateesta huolimatta Hilja oli taas jo lämppälenkillä ihan fiiliksissä. Tällä kertaa oman vuoron odottaminen ei tuottanut suurempia tuskia, sillä Hilja sai mennä ensimmäisenä. Väliajaksi laitoin sen häkin kahvioon, jossa se sai huutaa rauhassa. Aikansa huudettuaan se hiljeni. Ongelmille on helppojakin ratkaisuja...
Ensimmäisellä sessiolla teimme ensin valsseja, Palkkasin narulelulla. Hilja luki hyvin ohjauksia ja kääntyi hienosti. Valssien jälkeen jatkoimme saksalaisen alkeisiin. Parin kerran jälkeen Hilja älysi, ettei putkesta tarvitse kaahottaa ihan niin paljon ja saimme tehtyä jopa muutamia ihan nättejä toistoja.
Toisella sessiolla otin palkaksi pallon ja Hiljan kaikki keskittyminen oli pallossa. Se teki kaikkensa saadakseen pallon mahdollisimman helposti. Meno rupesi tökkimään. Pallo kouluttajallamme aiheutti hämmennystä ja otin pallon käteen. Hilja kasoi vain palloa, ei ohjauksia. Viimeinen, videolle tallentumaton, rallipätkä meni taas varsin sujuvasti, kun älysin laittaa pallon taskuun. No, ainakin se on edelleen pallohullu...
Agilityn tekeminen ohjatusti avasi paljon silmiä Hilja-agilityn suhteen. Menimme pois mukavusalueeltani ja näin mitä Hilja oikeasti osaa ja miten paljon sille on vielä opetettavaa. Mikään ei tule ilmaiseksi eikä Hilja voi osata sellaista, mitä sille ei ole opetettu. Opin tuntelmaan Hiljan rajat ja hoksasin juttuja, mitä kannattaa välttää.
Nyt jatkamme agilityä hiljakseen eteenpäin omillamme. Luulen, että tulemme panostamaan edelleen etenemiseen sekä estevarmuuteen ja siinä sivussa opettelemme ohjauskuvioita yksittäisillä esteillä leikin varjolla. Kohta Hiljan täyttäessä vuoden voi muihinkin esteisiin alkaa tutustua. Mutta ennen kaikkea: nautimme matkasta. Jokaisesta hetkestämme yhdessä.
Lupaan itselleni olla reilu Hiljaa kohtaan. En vaadi siltä sellaista, mitä sille ei ole opetettu. Opettelen ohjaamaan kunnolla, sillä Hilja on selvästi herkkä omalle liikkeelleni. Jokaisen session alussa mietin, mitä opetan, miten itse liikun ja mistä, milloin ja miten palkkaan. Siti en ota mitään liian vakavasti. Etenemme Hiljan ehdoilla. Agility on kivaa.
Viime päivinä olen rutistanut Hiljaa lujaa ja kuiskannut sen korvaan, kuinka tärkeä siitä on minulle tullut. Päivät ovat olleet haikeita. Tiistaina sytytin iltaan kynttilän. Tuli kuluneeksi vuosi ilman Hessua. Aika on tehnyt tehtävänsä. Syyllisyys ja suru ova vaihtuneet kauniiksi muistoiksi. Kaikesta on selvitty. Välillä ikävän riipaistessa avaan kyynelsimin vanhan blogin, muistelen ja mietin miten nopeasti kaikki voi muuttua. Pitäisi elää hetkessä, nauttia ja olla onnellinen siitä mitä on.
