Himppulasta on kuoriutunut oikein pätevä ja kiva koira. Agilityä olemme tehneet enemmän kuin koko talvena yhteensä. On ollut oikeastaan tosi hauskaa. Hilja on oppinut pujottelemaan kuusi keppiä ihan sikahienosti.
Vappuna teimme Hiljan kanssa
roadtripin, tai pikemminkin trailrtripin, Tampereelle Ollin jälkeläisageihin.
Näimme tuttuja, aksasimme ja kävimme haistelemassa Tampereen vapputunnelmaa pitsapiknikillä Koskenrannassa. Kiitokset vielä kaikille asianosaisille, oli kivaa. Agilitymotivaatiokin lähti hurjaan nousuun.
Himppulan kanssa reissu meni kivasti, paluumatkan se nukkui kokonaan samassa vaunussa olleesta koirasta huolimatta. Pieni lisäkärsivällisyys ja maltillisempi äänenkäyttö eivät olisi haitaksi, mutta annettakoon ne vielä nuoruuden nojalla anteeksi. Hiljaa hyvää tulee.
Koko reissussa seitsemän tunnin junamatkoineen ei ollut
kerrassaan mitään järkeä. Mutta jos koskaan ei tee mitään hullua, sitten kiikkustuolissa
ei ole mitään muisteltavaa.
Pari viikkoa sitten saimme vihdoin muutettua uuteen kotiin. Vähitellen tavarat alkavat asettua jälleen paikoilleen. Uuden
kodin myötä alkoi uusi elämä. Helpompi, ainakin toivottavasti. Enää ei ole niin
pitkä matka kaikkialle. Kouluun pääsee bussilla alle puolessa tunnissa,
hallille autolla vartissa ja kesätreenikentälle viidessä minuutissa. Talo on
uusi ja naapurissa asuu sattumalta agilityihmisiä. Ainoana miinuksena voisin
sanoa huonommat lenkkimaastot sekä luopumisen kahden agilitykentän kokoisesta
takapihan nurmikosta.
Hilja on sopeutunut muutokseen valtavan hienosti. Se on nukkunut
yönsä omalla rakkaalla pedillään, eikä vielä toistaiseksi naapureiltakaan ole
kuulunut valituksia päivisin haukkuvasta koirasta. Ensimmäisillä kerroilla
Hilja ei uskaltanut kävellä rappusia ylös, mutta leipäpalan vetovoima on
ihmeellinen. Pyöräteillä Hilja ei ole vieläkään oppinut kulkemaan oikeaa
puolta, vaan kulkee maalaiseen tapaan keskellä tietä.
En jaksanut ottaa uutta kuvaa, sillä Hiljan elämänasennetta
vuoden takaisesta ei edes uusi koti ole hetkauttanut
Muuttokiireiden lomassa keppitreenit ovat jatkuneet,
yrityksen ja erehdyksen kautta. Kuudella kepillä on takana yhdet treenit.
Välillä kepit sujuvat valtavan hienosti, mutta välillä Hilja ei yhtään tiedä,
mitä pitäisi tehdä. Mutta kai Hiljaa hyvää tulee…Muuta agilityä olemme tehneet sen verran, että kerran
hallilla testasin, osako Hilja edelleen kaahottaa putkeen. Osasi, eli kaikki on
hyvin.
Huomenna on tiedossa pitkästä aikaa reissuamista agilityn
ansiosta. Kivaa.
Olemme yhä elossa. Elämä on vain ollut täynnä itseään, elämää.
Hilja on pitäny positiivisen elämänasenteensa. Siitä kaikki muu paitsi turvaliivin pukeminen, korvien puhdistamien ja jonnekin lähteminen kesken uniajan on kivaa. Hangessa on kiva juosta ja kun lumet sulavat, on hangen alta kiva syödä kaikkea (meidän mielestä ällöä) ihan himona. Kun joku herää tai tulee kotiin, se on kivaa ja jos joku vielä syö banaania , se on ihan sikakivaa. Varsinkin aamuisin Hiljan jäädessa onnellisena petiinsä nukkumaan vaihtaisin mielelläni osia sen kanssa.
Hiljan kanssa olemme aloittaneet keppien opettelun. Kun agilityseuramme järjesti 2x2 kurssin, ilmoittauduin heti mukaan. Ensin keppien opettamien vaikutti aivan epätoivoiselta. Hilja tarjosi kaikkea muuta paitsi keppien välistä kulkemista. Hankalan alun jälkeen homma on alkanut luistamaan ja olemme jo päässeet kahteen vinoon keppipariin. Hiljan tykkää keppien opettelusta hurjan paljon, jo pallon ja naksuttimen ilmestyessä käteeni se tietää mitä tehdä.
Treeneistä olisi videoita, mutta en tiedä ketä kiinnostaa katsoa heiluvia ja pimeitä puhelinvideoita, joissa koira vilahtaa vain välillä, Hilja tarjoaa mitä erikoisempia asioita ja joissa minä liikun kömpelösti lumihangessa vaatteissa, joiden tyylikkyydelle ei voi kuin nauraa.
Märkänä sen turkki näyttää pörröiseltä
En usko elämän hektisyyden ainakaan helpottavan ainakaan seuraavaan kuukauteen. Edessä on paljon, muut(t)oksia. Onneksi Hiljan sydän on siellä missä sen laumankin.
Menneillä viikoilla olen huomannut vuorokauden tuntien
rajallisuuden. Elämä on pyörinyt lähinnä koulun, läksyjen ja treenien
ympärillä. Koulu on niin sanotusti syönyt. Myönnän välillä jopa poteeneni huonoa omatuntoa Hiljan kanssa vietetyn ajan vähyydestä. Tällöin blogi on ollut luonnollisesti tärkeysjärjestyksessä viimeisenä.
Viimeaikoina Hiljasta on tullut entistä helpompi koira. Enää aivan jokaiseen ohikulkijaan ei tarvitse reagoida tai jokaiselle vastaantulevalle
koiralle rähjätä. Korvatkin alkavat kuulla luoksetulokutsun entistä paremmin.
Äidin mielestä Hilja on sisäistänyt koikkerin syvimmän
olemuksen: rauhallinen sisällä ja sähäkkä ulkona.
Agility etenee hitaasti, mutta varmasti. Hallilla olemme käyneet kerran tai kaksi
treenaamassa pientä ratapätkää ja juoksareiden alkeita. Pari kertaa olemme treenanneet
kotona kääntymisiä ja kiertämisiä. Ensin nekin kaiken muun tapaan
vaikuttivat epätoivoisilta, mutta vähitellen Himppu on alkanut lukemaan ohjaustani.
Taannoin omalla kisareissullani Jyväskylässä kävimme
moikkaamassa Hiljan siskoa ja äippää. Hieman nihkeän alun jälkeen sisarukset löysivät
jälleen yhteisen sävelen.
Kumpi osasi taas poseerata?
Hilja on oppinut tuntemaan herätyskelloni äänen ja ryntäämään heti huoneeseeni. Pikku Hilski on täyttänyt suuret saappaat.
Tammikuusta mieleen jäivät lähinnä pakkaset, jotka toivat mukanaan lähes koko kuukauden kestäneen mitääntekemättömyyden. Vuoden alusta parantelin neljä viikkoa penikkaani. Tarkoitus oli hiihtää paljon, mutta viikon viides kerta salilla alkoi kysyä jo asennetta.
Mittarin lähennnellessä miinus kolmeakymmentä Hilja viihtyi vallan mainiosti sisällä. Sen mielipide lenkille lähtöön oli kutakuinkin tällainen:
Kun ulkoilu ei oikein ketään kiinnostanut, teimme sisällä temppuja. Vihdoin älysin vaihtaa sivulletulon opettamisen taktiikkaa, sillä Hilja ei namikäden seuraamisesta älynnyt mitään, pyöri vain käden ympärillä tarjoten eri juttuja. Onneksi on vaihtoehtoja.
Tammikuun aikana saimme raahauduttua muutaman kerran hallille ihan omatoimisesti. Etenemistä, takanaleikkauksia, loivia valsseja ja keinun paukutteluleikkiä. Helppoa ja kivaa.
Tällä ja edellisellä viikolla olemme päässeet nauttimaan ohjatuista treeneistä muistoja herättävässä ryhmässä. Hallille on kiva mennä näkemään vanhoja tuttuja.
Ensimmäinen kerta meni ihan ihmettelyksi. Hilja joutui odottamaan omaa vuoroaan kauan ja kävi ihan kierroksilla. Ennen radalle pääsyä se säikähti viereisellä kentällä louskuttanutta nöffiä eikä kentälläkään keskittynyt tekemiseen. Ensimmäisen kierroksen jälkeen palkkailin Hiljaa ihan vain hallissa olemisesta ja sain sen taas rentoutumaan. Toisella kierroksella Hilja ei millään halunnut tulla lähtöön jalkojeni väliin, mutta lopulta saimme tehtyä muutamia kivoja putkipätkiä ja merkkauksen alkeita.
Tämän viikon treeneissä ensimmäinen sessio meni taas hieman plörinäksi. Yritimme opettaa Hiljalle liian vaikeaa takaakiertoa ja Hilja ei tiennyt miten päin oikein olisi pitänyt olla. Luovutimme ja kokeilimme rataa helpotettuna. Valssit valuivat ja Hilja bongaili putkia oman mieensä mukaan. Jäähkälenkillä mietin, ettei agilityä tarvitse tehdä, jos se rassaa meitä molempia.
Toisella kierrroksella sain selkeämmät ohjeet. Koira hypyn taa, merkkausvalssi, koira putkeen ja mukaan putkelta, hyppy, valssi, älä kiirehdi ja takanaleikkaus. Parin yrityksen jälkeen Hilja alkoi kääntyä valssiin ja lähti putkelta mukaan haahuilun sijasta. Palkkana oli lelujen lisäksi muutama juustopala, ja juuston voimalla Hilja tuli innokkaana lähtöön jalkojen väliin. Ehdimme tehdä vielä kolmannen session. Kaksi minuuttia, kaksi onnistunutta pätkää ja jopa kaksi onnistunutta takanalaikkausta hypylle. Muistin taas, miksi agility on niin koukuttavaa. Ja ensi kerralla otan mukaan vielä enemmän juustoa...
Hilja täyttää kohta vuoden ja kaksi kuukautta. Neljän kuukauden päästä sen kanssa pääsisi kisaamaan. Emme kyllä ole kisoihin menossa piiitkään aikaan. Ajatuskin Hiljasta säätämässä kisoissa lähinnä huvittaa.
Hilja on ollut meillä muutamaa päivää reilun vuoden. Rehellisesti sanottuna en vieläkään osaa antaa hyvää vastausta kysyttäessä millainen koira Hilja on. Tärkeä se on, ja sopivasti ihan outo ja hullu. Oudon hullu vai hullun outo, mene ja tiedä...
Nyt täällä on oikeastaan kiva talvi. Lunta ja pientä pakkasta. Oikeastaan tykkään oikeastaan kivoista talvista. Hyvää oikeastaan kivaa talvea kaikille lukijoille.
Vuosi 2015 on nyt takana päin. Vuodenvahde sujui seesteisissä tunnelmissa eikä Hilja ihmeemmin stressannut rakettien paukkeesta. Puoliltaöin painui omaan petiinsä ja tuhahteli sieltä muillekin osoituksena nukkumaanmenoajasta.
Mennyt vuosi on ollut ristiriitojen vuosi. Elämäni vakein, mutta samalla antoisin. Itkua ja naurua, epätoivoa ja yllättäviä onnistumisia, paljon uutta, terveyttä ja sairautta. Kyyneliä surusta ja onnesta. Lopulta vain oikeita päätöksiä. Vuosi, jota en muistele kaiholla, mutten tiedä mitä olisin ilman sitä.
Uudelle vuodelle toivon onnea, iloa ja terveyttä. En aseta mitään tavoitteita, sillä niiden toteutuminen tai toteutumatta jääminen on loppupeleissä melko mitätön asia. Elämä vie sinne, minne on viedäkseen.
Aurinko. Pakkanen. Ensimmäinen kaunis päivä pitkään aikaan. Meille kuuluu hyvää. Jouluna lepäsimme, rentouduimme ja söimme hyvin.
Päivä alkoi aikaisilla agilitytreeneillä, toisilla sitten kennelyskään sairastumisen. Harjoitusten teema on pyörinyt estefokuksen, putkille tehtävien takanaleikkausten, erilaisten estekulmien ja suorien rytmittämisen ympärillä. Treenit ovat menneet jopa yllättävän hyvin. Monet vaikeat asiat, kuten takanaleikkaukset ja Hiljan saaminen kontaktiin ennen pätkän aloittamista ovat loksahdelleet kohdalleen. Vähitellen oma tuntuma ohjaukseen ja rytmitykseen alkaa löytyä. Kun päättää pystyä, pystyy. Hilja on ollut mahdottoman innoissaan - ja nopeana. Tossua on saanut pistää toisen eteen. Kerrassan huippua.
Koulujen (vihdoin) eilen loputtua oli aika suunnata metsän keskelle hiljentymään ja nauttimaan joulusta. Hilja on nauttinut vapaudesta ja juossut sielunsa kyllyydestä. Kuusikin on toistaiseksi vielä pystyssä ja yö kului rattoisasti kinkun vartijana.
Joulumieli alkaa vähitellen löytyä. Joulusta tuli sittenkin valkoinen.
Alla olevan kuvan myötä toivotamme kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa!
Maanantaina Hilja Himppulainen täytti yhden vuoden. Itse syntymäpäivä kului sankarin osalta varsin vaisuissa tunnelmissa. Kennelyskää on liikkeellä täälläkin. Illalla jauheliha kuitenkin hävisi kupista Hiljamaisen nopeasti.
Vuosikas Hilja on sekoitus iloa, riehakkuutta, leikkisyyttä ja vietikkyyttä. Useimmiten se on kertakaikkiaan hassu. Sen lempipäivä on edelleen siivouspäivä. Hilja rakastaa mökkeilyä ja palloja, mutta turvaliivin pukeminen on siitä ehkä maailman vastenmielisintä puuhaa. Huomiota se hakee ovelasti ottamalla sukkia suuhunsa. Se on intohimoinen leikkijä ja useimmiten sairaan nopea. Se on aina innokas oppimaan ja tekemään yhdessä ja kaiken hyvän lisäksi agilitykentällä se "ei taida olla ihan lapanen".
Välillä Hiljan reaktiivisuus yhdistettynä vahvaan saalisviettiin ja "pimeisiin kammareihin" on aiheuttanut harmaita hiuksia. Vähitellen Hilja on kuitenkin pystynyt selättämään pelot ja rähjät ja siitä on tullut oikeastaan aika heppo ja kiva koira, jonka kanssa voi ilomielin liikkua kaikkialla.
Suhteeni Hiljaan ei ole ollut ongelmaton. Alusta asti tiesin Hiljan olevan, huippu, jopa liian huippu ollekseen totta. Surun painesssa se ei kuitenkaan tuntunut omalta. Miten ihmeessä olisin oikeutettu tällaiseen koiraan? Kiintyminen Hiljaan tuntui väärältä. Miten täydellisen ensimmäisen jälkeen voisi tulla toista? Keväällä Hiljan rähjätessä omaan epävarmuuttaan toisille koirille olin varma, että Hilja olisi paljon paremmin opetettu, parempi koira, jossain muualla.
Vähitellen surun väistyessä Hiljasta on tullut korvaamattoman tärkeä. Vihdoin uskallan sanoa minusta ja Hiljasta tulleen me. Lopulta kaikki tapahtui kuin itsestään. Lakkasin murehtimasta, miksi se ei tule aamulla herättämään tai miksi se ei nuku kainalossani. Lakkasin keskittymästä vain siihen, mitä se ei osaa. Lakkasin vaatimasta täydellisyyttä ja vertaamasta Hiljaa kaikkiin muihin. Hyväksyin Hiljan omana itsenään. Samalla siitä tuli täydellinen juuri sellaisena kuin se on.
Uskon, että loppujen lopuksi kaikella on tarkoituksensa. Ei ole olemassa kuin oikeita päätöksiä. Vastoinkäymiset vahvistavat ja kaikki tuntuu niiden jälkeen paljon helpommalta. Koskaan ei saa luovuttaa.
Takana on ensimmäinen vuosi ja edessä vielä toivottavasti monta, onnellista ja iloista. Kaiken jälkeen olen päätynyt lopputulemaan, että elämässä pitää olla vähän Hiljaa.
