Aurinko. Pakkanen. Ensimmäinen kaunis päivä pitkään aikaan. Meille kuuluu hyvää. Jouluna lepäsimme, rentouduimme ja söimme hyvin.
Päivä alkoi aikaisilla agilitytreeneillä, toisilla sitten kennelyskään sairastumisen. Harjoitusten teema on pyörinyt estefokuksen, putkille tehtävien takanaleikkausten, erilaisten estekulmien ja suorien rytmittämisen ympärillä. Treenit ovat menneet jopa yllättävän hyvin. Monet vaikeat asiat, kuten takanaleikkaukset ja Hiljan saaminen kontaktiin ennen pätkän aloittamista ovat loksahdelleet kohdalleen. Vähitellen oma tuntuma ohjaukseen ja rytmitykseen alkaa löytyä. Kun päättää pystyä, pystyy. Hilja on ollut mahdottoman innoissaan - ja nopeana. Tossua on saanut pistää toisen eteen. Kerrassan huippua.
Koulujen (vihdoin) eilen loputtua oli aika suunnata metsän keskelle hiljentymään ja nauttimaan joulusta. Hilja on nauttinut vapaudesta ja juossut sielunsa kyllyydestä. Kuusikin on toistaiseksi vielä pystyssä ja yö kului rattoisasti kinkun vartijana.
Joulumieli alkaa vähitellen löytyä. Joulusta tuli sittenkin valkoinen.
Alla olevan kuvan myötä toivotamme kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa!
Maanantaina Hilja Himppulainen täytti yhden vuoden. Itse syntymäpäivä kului sankarin osalta varsin vaisuissa tunnelmissa. Kennelyskää on liikkeellä täälläkin. Illalla jauheliha kuitenkin hävisi kupista Hiljamaisen nopeasti.
Vuosikas Hilja on sekoitus iloa, riehakkuutta, leikkisyyttä ja vietikkyyttä. Useimmiten se on kertakaikkiaan hassu. Sen lempipäivä on edelleen siivouspäivä. Hilja rakastaa mökkeilyä ja palloja, mutta turvaliivin pukeminen on siitä ehkä maailman vastenmielisintä puuhaa. Huomiota se hakee ovelasti ottamalla sukkia suuhunsa. Se on intohimoinen leikkijä ja useimmiten sairaan nopea. Se on aina innokas oppimaan ja tekemään yhdessä ja kaiken hyvän lisäksi agilitykentällä se "ei taida olla ihan lapanen".
Välillä Hiljan reaktiivisuus yhdistettynä vahvaan saalisviettiin ja "pimeisiin kammareihin" on aiheuttanut harmaita hiuksia. Vähitellen Hilja on kuitenkin pystynyt selättämään pelot ja rähjät ja siitä on tullut oikeastaan aika heppo ja kiva koira, jonka kanssa voi ilomielin liikkua kaikkialla.
Suhteeni Hiljaan ei ole ollut ongelmaton. Alusta asti tiesin Hiljan olevan, huippu, jopa liian huippu ollekseen totta. Surun painesssa se ei kuitenkaan tuntunut omalta. Miten ihmeessä olisin oikeutettu tällaiseen koiraan? Kiintyminen Hiljaan tuntui väärältä. Miten täydellisen ensimmäisen jälkeen voisi tulla toista? Keväällä Hiljan rähjätessä omaan epävarmuuttaan toisille koirille olin varma, että Hilja olisi paljon paremmin opetettu, parempi koira, jossain muualla.
Vähitellen surun väistyessä Hiljasta on tullut korvaamattoman tärkeä. Vihdoin uskallan sanoa minusta ja Hiljasta tulleen me. Lopulta kaikki tapahtui kuin itsestään. Lakkasin murehtimasta, miksi se ei tule aamulla herättämään tai miksi se ei nuku kainalossani. Lakkasin keskittymästä vain siihen, mitä se ei osaa. Lakkasin vaatimasta täydellisyyttä ja vertaamasta Hiljaa kaikkiin muihin. Hyväksyin Hiljan omana itsenään. Samalla siitä tuli täydellinen juuri sellaisena kuin se on.
Uskon, että loppujen lopuksi kaikella on tarkoituksensa. Ei ole olemassa kuin oikeita päätöksiä. Vastoinkäymiset vahvistavat ja kaikki tuntuu niiden jälkeen paljon helpommalta. Koskaan ei saa luovuttaa.
Takana on ensimmäinen vuosi ja edessä vielä toivottavasti monta, onnellista ja iloista. Kaiken jälkeen olen päätynyt lopputulemaan, että elämässä pitää olla vähän Hiljaa.
Vielä alkuviikosta tuntui talvelta. Elimme kuin talven ihmemaassa. Kaikki tuntui olevan paremmin. Ensilumi kuitenkin katosi yhtä äkkiä kuin imestykin. Hiihtokelit ja valoisuus vaihtuivat loskaan, synkkyyteen ja kurakeleihin. Ensilumenlatu muuttui kuin hiekoitetuksi luistinradaksi. Näillä keleillä on ilo omistaa valkoinen koira...
Reilu viikko sitten treenasimme kerrassaan positiivisissa perrotreeneissä. Hilja oli huippu, kouluttaja oli huippu ja itsellekin jäi tosi postiivnen fiilis. Hilja yllätti myös odottamalla häkissään hiljaa.
Ensimmäisellä palkkauksella Hilja löysi lelunsa sijasta keinun alla pehmusteena olleen tyynyn ja juoksenteli se suussa ympäri kenttää. Kaikkia hymyilytti. Kotiläksyksi saimme tehdä lisää irtoamis-ja estefokustreenejä. Oikeilla jäljillä kuitenkin kuulema olemme.
Ei muuta tällä kertaa. Huomenna on koeviikon viimeinen koe. Jaksan vielä lukea. Ehkä.
Sitten viime kirjoituksen syksy on iskenyt oikein kunnolla. Vaikka kaikki on hyvin, syksy tuntuu samalta kuin viime vuonna. On synkää. On pimeää. Ei jaksa.
Elämää on ollut kaikkialla muualla paitsi blogissa. On ollut koulua, treenejä, leiriä ja taas koulua. Vuoden rankin jakso lähenee onneksi loppuaan. Ehkä sitten olen joskus kotona valoisan aikaan. Ehkä sitten aikaa jää vaikka lepäämiseen. Ehkä sitten kaikki helpottaa.
Hiljan elämänasenteeseen ei sen sjaan synkistelyä mahdu. Sen keino selvitä kaamoksesta on lisätä leikkisyyttä, energisyyttä ja iloisuutta. Siitä on tullut oikea ilopilleri. Usein sillä on vauhti päällä. Se on valtavan iloinen niin kotiinpaluusta, lenkkeilystä, temppuilusta kuin ruuan valmistuksen vahtimisesta. Onneksi kaiken koohottamisen vastapainoksi se osaa hallita vireensä ja rentoutua.
Kuluneen kuukauden aikana Hiljasta on tullut myös huomionkipeämpi. Se on oppinut nauttimaan rapsutuksista ja kerjäämään niitä. Toisenlaisen huomion hakemiseen Himpula on keksinyt ovelan tavan hakea sukkia lattioilta tai vaatekaapeista. Sukka suussa kun saa aina huomiota ja sukan luovuttamisesta palkaksi jotain hyvää...
Marraskuun alussa Hilja täytti 11 kuukautta. Siitä on tullut jo lähes aikuinen, ainakin fyysisesti. Henkisestikin se on kypsynyt ja muuttunut ehkä jo hieman tasapainoisemmaksi.Välillä jopa luulen tietäväni, mitä Hiljan päässä liikkuu,tuntevani koirani, mutta seuraavassa hetkessä tajuan, etten oikeasti tiedä mitään. Orastavasta uhmaiän poikasesta huolimatta siitä on kasvanut oikeastaan aika kiva koikkeri.
Agility ei kuukaudessa ole ottanut huimia harppauksia etenpäin. Pihalla harjoittelimme hyvän sään aikana pari kertaa siivekkeen kiertoja ja saksalaisten alkeita sekä putkeen lähetyksiä. Niistot sujuvat jo ihan kivasti, mutta saksalaisiin lähtöä Hilja ei meinannut millään hahmottaa. Ensi kerran harjoittelemme niitä hieman helpotettuina...
Viime viikon perjantaina selvisimme hallille ensimmäistä kertaa sitten agilityeskarin loppumisen. Jo lämppälenkillä se selvästi aavisti pääsevänsä agilityyn. Sen silmistä paistoi jokonytmennään- katse.
-+
Putkiin lähetyksessä, irtoamisessa, rytmityksessä ja omassa liikkumisessa on vielä paljon harjoiteltavaa, mutta lopetan tämänkin kirjoituksen jo tutuksi tulleisiin saatesanoihin; Hiljaa hyvää tulee.
Torstaina oli ohjelmassa agillityeskarin neljäs ja viimeinen kerta.
Tällä kertaa päivä sujui hyvin lukuunottamatta jalan päälle tipahtanutta ruokalautasta. En tiedä mikä näissä torstaissa oikein on...
Sateesta huolimatta Hilja oli taas jo lämppälenkillä ihan fiiliksissä. Tällä kertaa oman vuoron odottaminen ei tuottanut suurempia tuskia, sillä Hilja sai mennä ensimmäisenä. Väliajaksi laitoin sen häkin kahvioon, jossa se sai huutaa rauhassa. Aikansa huudettuaan se hiljeni. Ongelmille on helppojakin ratkaisuja...
Ensimmäisellä sessiolla teimme ensin valsseja, Palkkasin narulelulla. Hilja luki hyvin ohjauksia ja kääntyi hienosti. Valssien jälkeen jatkoimme saksalaisen alkeisiin. Parin kerran jälkeen Hilja älysi, ettei putkesta tarvitse kaahottaa ihan niin paljon ja saimme tehtyä jopa muutamia ihan nättejä toistoja.
Toisella sessiolla otin palkaksi pallon ja Hiljan kaikki keskittyminen oli pallossa. Se teki kaikkensa saadakseen pallon mahdollisimman helposti. Meno rupesi tökkimään. Pallo kouluttajallamme aiheutti hämmennystä ja otin pallon käteen. Hilja kasoi vain palloa, ei ohjauksia. Viimeinen, videolle tallentumaton, rallipätkä meni taas varsin sujuvasti, kun älysin laittaa pallon taskuun. No, ainakin se on edelleen pallohullu...
Agilityn tekeminen ohjatusti avasi paljon silmiä Hilja-agilityn suhteen. Menimme pois mukavusalueeltani ja näin mitä Hilja oikeasti osaa ja miten paljon sille on vielä opetettavaa. Mikään ei tule ilmaiseksi eikä Hilja voi osata sellaista, mitä sille ei ole opetettu. Opin tuntelmaan Hiljan rajat ja hoksasin juttuja, mitä kannattaa välttää.
Nyt jatkamme agilityä hiljakseen eteenpäin omillamme. Luulen, että tulemme panostamaan edelleen etenemiseen sekä estevarmuuteen ja siinä sivussa opettelemme ohjauskuvioita yksittäisillä esteillä leikin varjolla. Kohta Hiljan täyttäessä vuoden voi muihinkin esteisiin alkaa tutustua. Mutta ennen kaikkea: nautimme matkasta. Jokaisesta hetkestämme yhdessä.
Lupaan itselleni olla reilu Hiljaa kohtaan. En vaadi siltä sellaista, mitä sille ei ole opetettu. Opettelen ohjaamaan kunnolla, sillä Hilja on selvästi herkkä omalle liikkeelleni. Jokaisen session alussa mietin, mitä opetan, miten itse liikun ja mistä, milloin ja miten palkkaan. Siti en ota mitään liian vakavasti. Etenemme Hiljan ehdoilla. Agility on kivaa.
Viime päivinä olen rutistanut Hiljaa lujaa ja kuiskannut sen korvaan, kuinka tärkeä siitä on minulle tullut. Päivät ovat olleet haikeita. Tiistaina sytytin iltaan kynttilän. Tuli kuluneeksi vuosi ilman Hessua. Aika on tehnyt tehtävänsä. Syyllisyys ja suru ova vaihtuneet kauniiksi muistoiksi. Kaikesta on selvitty. Välillä ikävän riipaistessa avaan kyynelsimin vanhan blogin, muistelen ja mietin miten nopeasti kaikki voi muuttua. Pitäisi elää hetkessä, nauttia ja olla onnellinen siitä mitä on.
Tällä viikolla Hiljalla on ollut niin paljon virtaa, että se on päässyt hallille jopa kahdesti. Ensin omatoimisesti ja sitten eskariin. Tahti huimaa päätä niin Hiljan edistymisessä, menossa radalla kuin tämän blogin päivittämisessä. Tämä on jo toinen kerta tällä viikolla, kun tämä blogi päivittyy. Taitaa olla jo uusi ennätys.
Omatoimissa Hilja oli innoissaan jo päästessään hallille. Lämppälenkillä äidin kanssa se oli vain vetänyt sisälle halliin, jonne menin jo edeltä rakentamaan rataa. Sisälle tullessaan sillä oli ihana ilme, sellainen "Mä tulin nyt tänne tekemään agilityä, joko mennää?!?!". Teimme riemuympyrää neljällä peräkkäisellä putkella ja kahdella siivekeparilla. Hilja teki hienosti, leikki hurjasti, irtosi putkiin kivalla draivilla, eikä ohitellut esteitä tai "bugittanut" välillä. Sen suunta oli selvästi eteenpäin. Hyvä mieli jäi meille molemmille, niin kuin oli tarkoituskin.
Torstaina eskarissa Hilja meni vasta viimeisenä koirana ja lähes puolen tunnin odottaminen oli yhtä tuskaa. Hilja ei ollut häkissään hiljaa. Lopulta ryhdyin palkkaamaan sitä hiljaisista hetkistä ja juttu meni siihen, että se haukkui ja yritti päästä häkistä läpi ja jonkun aikaa sitä tehtyään hiljeni ja sai namin, mutta namin saamisen jälkeen show alkoi uudelleen. En tiedä, älysikö se saavansa namin hiljaisuudesta vai haukkumisesta. Mutta ainakin yritin...
Ensimmäinen kierros meni ongelmitta. Hilja teki kivasti, välillä bugitti, mutta selvästi jopa tajusi valssin idean. Toisella kierroksella se löysi matosta jonkun aivan ihanan hajun, ehkä ehkä edellisviikonlopun mätsärin peruja. Vihainen teinille ei auttanut olla, nappasin sen vain syliiini ja yritimme uudestaan. Hilja teki hienosti ja keskittyi tekemiseen, mutta saatuaan lelun palkaksi leikki hetken ja sitten meni takaisi haistelemaan. Aivan kuin sillä olisi ollut kytkin, jossa oli kaksi asentoa, leiki ja haistele. No, teinikoikkeri on teinikoikkeri...
Vihdoin koitti syysloma. Syysloma alkoi koulun puolesta hyvillä mielin, koeviikko meni ensimmäiseksi jopa yli odotusten. Kuviksenkin pääsin läpi, joten minun taiteellisilla lahjoilla lupaan et ei ikinä, ei ikinä enää.
Viime päivinä mökillä Hilja on saanut tarkoituksella vain olla, levätä pidemmistä lenkeistä. Lenkkeilyn määrän vähenemisen on kuitenkin huomannut. Hiljassa on ollut virtaa kuin pienessä kylässä. Aamuisin se on herättänyt meidät valtavan iloisena ja energisenä. Ulkona se on juossut ja haistellut ja juossut taas vähän lisää - onnen paistaessa sen silmistä läpi. Välillä hajut ovat kuitenkin vieneet voiton myös luoksetulokäskystä. Teini mikä teini..
Mökillä Hilja on ptänyt huolen, että kukaan ei varmasti ole päässyt mökillemme salaa. Kaikki kulkijat ja naapuritkin ovat olleet Hiljasta haukkumisen arvoisia. Mökillä on myös näkyyt mörköjä. Uuten paikkaan siirrettyä kompostia Hilja haukkui vartin ja yhtenä iltana se istui rantakivellä vastaten aina omalle kaiulleen.
Kaikki hus pois MINUN tontilta!
Hiljasta on tullut suuri kissakoira. Kotipihalla jonkun vapaana vaelteleva kissa on tullut Hiljan toimesta iltapissillä useamman kerran ajettua pois meidän pihasta. Tai ainakin olevinaan, sillä yksi päivä se laittoi äidin kanssa pihakukkia vapaana kissan lymytessä viiden metrin pässä pihapusikossa kaikessa rauhassa.
Muutamana yönä Hilja oli oudon levoton, vinkui ja piti melkein koko taloa hereillä. Ensimmäisenä yönä viknkuminen meni sekaisin olleen mahan piikkiin, mutta toisena ja kolmantena yönä levottomuus alkoi jo ärsyttää. Ajattelimme Hiljan kokeilevan rajojaan tai tekevän juoksujaan.No, syy levottomuudelle selvisi siivouspäivänä, kun keittiökaapista löytyi hiiren jätöksiä. Ilmeisesti hiirten rapina oli saanut Hiljan levottomaksi, sillä vinkumista ei ole sen koommin esiintynyt.
Torstaina Hilja pääsi jälleen agilityeskarin. Videomateriaalia ei taaskaan ole, mutta kivasti se teki. Ensin se tosin oli pimeän putken pään kanssa hieman hukassa, mutta sen älyttyään se teki kahdeksan esteen, pimeän putkikulman, pari niistoa ja putkenpään ohituksen sisältäneen, pätkän pätevästi kivalla draivilla. Toisella sessiolla ohjaaja jäi neuvomaan minulle uutta pätkää ja sillä aikaa Hilja pääs haahuilemaan ja löysi matota kivan hajun. Ensin se oli taas hetken aikaa hieman kuutamolla, mutta lelulla sen sai jälleen innostettua tekemään ja juoksemaan putkeen.
Onneksi radalla kaikki muu unohtuu, sillä lämppälenkeillä hieman ketutti. Agilityyn menin suoraan koulusta ja otin kotoa mukaan reppuun evääksi jugurttia, sen levittyä reppuun ehkä elämäni kalleinta sellaista. Note to everybody; laskimet eivät kestä jugurttia.
Viime viikolla Hilja täytti jo kymmenen kuukautta. Vielä sillä on onneksi aikaa aikuistua.
Hilja 10kk, n. 40 cm ja 11,5 kiloa. Mustat karvat sensuroituvat tehokkaasti
Aamulenkeillä on pimeää. Iltalenkeillä on pimeää. Huomaa lokakuun tulleen.
Koeviikko on ohi, menestyksestä en tosin vielä tiedä. Vielä en ymmärrä puheita koeviikon rankkuudesta, puolen tunnin koulupäivien takia jo hieman kehtuutti lähteä kouluun...
Kuvituskuvaksi paluu kesään. Hiljan mielestä elämä on aina ihan jee
Kylmenneet ilmat ovat saaneet jo kotipihan esteet talviteloille ja olemme päässeet nauttimaan talkoopisteillä kerätystä avainedusta ja käyneet hallilla pari kertaa sekä aloittaneet neljän kerran agilityeskarin.
Ensimmäisellä kerralla reilu viikko sitten teimme putkia. Ensin suoraa putkea, sitten mutkaputkea ja sen jälkeen molempia peräjälkeen. Harjoitus meni Hiljalta niin hyvin, että lisäsimme vielä suoran putken toiseen päähänkin mutkaputken. Hiljan draivi oli kiva ja se irtosi palkalle kivasti. Pomppiva pallo tosin joutui jo heti kättelyssä pannaan, sillä palloa jahdatessaan Hilja ei nää mitään muuta ja oli vähällä törmätä hallin seinään ja esteisiin.
Torstaina oli agilityeskarin ensimmäinen kerta Perrolla. Ensin teimme pari suoraa putkea palkkaajan luo, ohjaajamme halusi katsoa miten Hilja menee. No, Himpula meni hienosti ja seuraavaksi teimme mutkaputkea parin hypyn kautta. Hilja irtosi putkeen kivasti. Seuraavaksi ohjaajamme halusi testata, lähteekö Hilja lukemaan liikettäni putken jälkeen sivussa olevalle hypylle. Lähtihän se ja loputa teimme seitsemän estettä yhteen menoon. Hilja yllätti minut ja ohjaajamme oikein kunnolla. Super-Himppu!
Toisella sessiolla harjoittelimme takaakierron alkeita, periaatteideni vastaisesti namipalkalla. Hilja älysi idean nopeasti, mutta namilla vire oli paljon alhaisempi ja se toisen hypynkin kautta otettaessa vain käveli mukavuudenhaluisesti.Mutta onneksi leikkimisen voi yhdistää myöhemmin myös takaakiertoon. Hilja on selvästi tyypillinen koikkeri ja koikkeri menee sieltä, mistä aita on matalin.
Ohjaajan mielestä Hilja haki esteitä sen verran hyvin, että sille voisi alkaa opettaa ohjauksia ja keskittymistä namipalkalla, sillä namipalkalla toistoja voi kuulemma tehdä enemmän. No, agilityä voi ajatella monesta näkökulmasta. Hilja on kuitenkin vasta kymmenkuinen ja meillä ei ole mikään kiire. Minusta vankkka perusta on aiken a ja o. Vähemmän on enemmän ja hauskaa, Trkmania lainaten "Train less, play more".
Eilen ohikulkumatkalla poikkesimme jälleen hallille viideksi minuutiksi. Leikimme, pidimme hauskaa ja teimme muutaman riemuympyrän. Suorasta putkesta punaiseen putkeen meno oli Hiljalle selvästi vaikea, ellen itse rytmittänyt menoani oikein.
Hallilla Hilja on käyttäytynyt oikein mallikelpoisesti pientä häkissä haukkumista lukuun ottamatta. Se ottaa kivasti kontaktia, keskittyy tekemiseen eikä ole juurikaan rähjännyt muille koirille. Kotonakin toisten koirien ohitukset ovat alkaneet sujua. Ehkä Hienosti hihnassa olisi kannattanut lukea aikaisemmin...
Tästä on hyvä jatkaa. Meillä on vielä paljon edessämme.
