Ei se määränpää vaan se matka

Reilu kuukausi sitten kisasimme ACElla. Nollat olivat pienestä kiinni. Hilja ei juoksujen jälkimainingeissa liikkunut ihan normaaliin tapaan ja meno oli jännityksen vuoksi hieman jäykkää. Kaksi rataa kolmesta löytyy videoituina instagramista.

Toukokuun 20:nnen päivän tienoilla hyppäsimme Helsingin junaan. Junamatka kohti kauden viimeistä TopTeam -leiriä sujui rattoisasti vaikka vieruskaveriksi sattui järkyttävän suuri tanskandoggi. Koko reissun ajan Hilja oli maailman helpoin ja kiltein reissukoira.

Viikonlopusta jäi käteen muutakin kuin rusketusraidat. Huomasin, että googlen avulla selviää aina perille ja koiraihmiset ovat ehkä maailman avuliaimpia.

Ymmärsin, kuinka kesken olemme vielä koirakkona Hiljan kanssa. Kehittyminen paremmaksi tapahtuu vähitellen. Lopulta se on kiinni pienistä päivittäisistä valinnoista. On edettävä koiran ja sen luonteen, moottorin, vahvuuksien ja heikkouksien kautta. Kaikkia koiria ei voi tunkea samaan muottiin. Ajatus siitä, että tarinamme on vasta alussa on motivoiva. Meillä on mahdollisuus kirjoittaa siitä ihan millainen tahansa.


TopTeamin kaltainen huippukoiria vilisevä leiri ei välttämättä ole paras ympäristö kaltaiselleni muihin vertaavalle perfektionistille, mutta kolikon kääntöpuolena pääsee näkemään sen, mihin voimme vielä joku päivä Hiljan kanssa päästä. Ja huiputkin, he ovat ihmisiä ja treeneissä tekevät samoja virheitä siinä missä me muutkin.

Kehitystä varsinaisissa lajitaidoissa tapahtui, muttei niin paljon kuin ehkä odotin. Ennemminkin tuntuu, että saimme paljon rakennuspalikoita ja työkaluja kehityskaaren luomiseen. Nyt palikat vain odottavat asennusta oikeille paikoilleen.

Myrskyn jälkeen on poutasää. Leirin aikana henkinen lukko agilityä kohtaan aukesi. On vaikeaa iloita agilitystä jos siihen liittyvät negatiiviset ajatukset ja menetykset risteilevät alitajunnassa. Leirin jälkeen agility on ollut yhtä hymyä.

Agilityn mielekkyyteen vaikuttaa paljo se, kuinka asiat näkee. Näkeekö onnistuneet pätkät vai vain kepeillä paineistuneen koiran. Näkeekö onnistuneet alkupään vedot vai vain harakoille mennen viimeisen. Mentaaliluennolla Anne antoi hyvän neuvon: katso tekemistä kentän laidalla seisovan äidin silmin.

Viime viikonloppuma kisasimme Iisalmessa. Kaikilla kolmella radalla virheet olivaat jälleen pienenpieniä: möhlitty valssi hyppärin alussa, ansapuomi ja keppipaineistuminen. Viimeisellä radalla meno oli lähempänä sitä mitä se on treeneissä. Jännitän ihan turhaan.



Ajattelin eilen, että hoidan kauniin vihertävien kuvituskuvien ottamisen tänään. Vesi- ja räntäsade kuitenkin vesittivät suunnitelmat. Hiljalla on kuitenkin kaikki hyvin.



.

Aikuinen Hiljski pääsisäiskisoissa

Sitten viime blogitekstin on jälleen tapahtunut paljon. Talvi on vaihtumassa kevääksi hitaasti mutta varmasti, ja neljäs koulujakso on vaihtunut viidenneksi.

Hiljski aloitti maaliskuun puolessa välissä ensimmäiset juoksunsa. Kuukaudessa se on aikuistunut, muuttunut melkein kuin eri koiraksi. Vastaan tuleville koirille se rähjää enää harvoin ja kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -Hiljasta on tullut kärsivällisempi. Hallillakin se on malttanut jopa rauhoittua maahan makaamaan. Kotona siitä on tullut entistä huomaamattomampi, mutta samaan aikaan se on oppinut nauttimaan rapsutuksista.

. 

Leirin jälkeen olemme treenanneet agilityä ahkerasti. Kaikki esteet on saatu kisavalmiiksi. Olemme myös harjoitelleet erilaisia perusohjauskuvioita, kuten persjättöjä ja 50/50-hyppyjen ohjauksia. Hilja on vetänyt aina hyvällä draivilla sinne minne minä olen ohjannut. 

Hyvin sujuneiden treeenien innoittamina päätimme suunnata pääsiäisenä Joensuuhun kokeilemaan kisaonneamme. No, tällä kertaa onni ei ollut puolellamme. Uusi tilanne ja jännitys aiheuttivat sen, etteivät radat olleet parasta meitä. Suoraan sanottuna meno oli aika surkeaa. 

Enismmäisellä radalla Hilja loikkasi kontaktin yli ja ilmeisimmin älysi sen itsekin, sillä lopetti tekemisen kuin seinään. Uusintayrityksellä juoksi puomin nätisti ja teki kivasti loppuun saakka.

 Toinen rata oli muuten ihan ok, mutta jostain syystä kepit eivät oikein lähteneet. Selvittiin vitosella (vaikka periaatteessa koiran pysähtyminen johtaisi hylkyyn) ja kepeillä tunaroiduista 14 sekunnista huolimatta saimme säälivoiton tuloksella 7,jotain. Etenemä oli suunnilleen huimat 2,5 m/s. En olisi ihan Hiljan kanssa uskonut, että joskus vauhti ei riitä ihanneaikaan... 

Hypärillä meno oli lähempänä normaalia. Päästiin vähän yli puolen välin nollana, mutta sitten Hilja meni väärään päähän putkea. Jälkikäteen tajusin, että mielikuva-rataantunustumisessa unohdin käydä radan lopun läpi. Hylky tuli juuri siinä kohta, mihin rata mielikuvissani loppui. 

Vaikka radat olivat mitä olivat, ja palellutin itseni saaden flunssan, reissu ei ollut turha. Hilja sai arvokasta kokemusta erilaisista halleista ja minä palautuksen maan pinnalle. Ykköstenkään radat eivät ole helppoja ja suoria eikä niille voi lähteä takki auki. Täytyy keskittyä ja ohjata. 

Seuraava mahdollisuus kisaamiseen aukeni yllättäen jo lauantaille. Kun ihmeparantumista flunssasta juoksukisakuntoon ei ole näkynnyt, ilmoitin meidät kolmelle radalle ACElle. Katsotaan mitä elämä eteen tuo. 

Meni putkeen

Vaikka matkalta löytyi muutama ylimääräinen este ja pari jätettiin suorittamatta, oli kisaaminen kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen enemmän kuin huippua. Hiljan intoa oli ilo katsoa. Se veti ihan täysiä eikä häkeltynyt uudesta tilanteesta. Ainoastaan mittaus jännitti Hiljaa hieman ja se seisoi aivan oudossa asennossa. Siitä huolimatta se mitattiin selväksi mediksi.

Radalla sai sulkea pois kaiken muun ympäriltä ja antaa vain mennä.  Fiilis radan jälkeen oli jotain, jonka avulla jaksaa taas lähteä hallille treeneihin uudelleen ja uudelleen. Jotain, mitä olen kaivannut kaksi ja puoli vuotta.

Nyt vain lisää treeniä, pakkaa kasaan ja mahdollisimman pian uudestaan. Paljon on vielä opittavana.

Hessun vanha kisapanta sai arvoisensa kantajan.