Kiitos

Heinäkuun lopussa kisasimme pitkästä aikaa, kolme rataa Varkaudessa. Nollat olivat jälleen erittäin pienestä kiinni. Vaikka koko kesä tehtiin töitä keppien kanssa, kisatilanteessa Hiljan keppiahdistus palasi jälleen. Menoon olin muuten tyytyväinen: se oli rentoa ja Hilja painoi menemään täysillä. Radat ovat löytyneet jo tovin instagramista.

Virheistä huolimatta hymyilin koko kisapäivän. Seura oli mitä mainiointa ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Agility tuntui pelkästään mukavalta.

Vähitellen olen luopunut salaisesta haavestani, kahden lajin SM-mitalista. Agility on jäämässä harrasteluksi. Urheilu, koulu ja muut asiat elämässä vievät niin paljon aikaa, ettei rahkeita tarvittavaan treenaamiseen yksinkertaisesti ole. Käymme hallilla silloin kun siltä tuntuu ja pidämme hauskaa. Harmi, sillä käsissäni on elämäni agilitykoikkeri. En usko, että saan koskaan toista yhtä hullua koikkeria kuin Hilja.

Emme kuitenkaan ole jättämässä agilityä kokonaan. Saimme talveksi paikan ryhmätreeneihin, joita odotan jopa ihan innolla.  Ja kuten Haloo Helsinki laulaa: "Jos lähdet rakkautta etsimään, voit olla varma se ei vastaan tuu.  Mut jos lähdet vaan elämään, saatat joskus rakastuu".

Joskus en olisi uskonut, että koskaan lopettaisin bloggaamista. Nyt se vain tuntuu oikealta. Kaikella on aikansa.

Blogin kirjoittaminen on ollut vastapaino kaikelle muulle. Täällä olen saanut toteuttaa intohimoani kirjoittamisesta, pohtia ja analysoida. Blogin ääressä on myös vuodatettu monia kyyneleitä: tämä on ollut kanava pukea tunteita sanoiksi.

Vaikka kirjoitinkin blogia pääasiassa itseäni varten, on ollut mukava myötäelää lukijoiden kanssa. Arvostaisin suuresti, jos te matkaamme seuranneet lukijat kävisitte jättämässä kommentteihin terveisenne.

Lopulta Hiljaiselosta ei tullut vain tarinaa Hiljan kasvusta. Siitä tuli tarina koiranpennusta suurissa saappaissa koiraksi, jollaisen saa vain kerran elämässä. Toivoin paljon, mutta sainkin enemmän.

Matkalla olen myös löytänyt vastauksen blogin pohjimmaiseen kysymykseen: Ei, elämä Hiljan kanssa ei ole Hiljaiseloa.

Kiitos.

Riippumatto

Puolet kesälomasta on hurahtanut ikään kuin kesää odotellessa. Vaikka koleat ilmat innoittivat runoon toppatakki päällä lämpimällä kesäsäällä, on shortseissa juostu aina kun se on ollut mahdollista.

Loman alussa Hilja säikäytti meidät perin pohjin eräänä aamuna ontumalla. Kävely oli selästä erittäin jäykkää ja liikkuminen todella vaivalloista. Päivän aikana Hilja onneksi vertyi hieman ja illasta ontui enää hieman etujalkaansa.. Eläinlääkäristä käskivät seurata, ja seuraavana päivänä Hilja oli onneksi ihan normaali. 

Kun vielä osteopaatti teki oharit, juhannukseen saakka Hilja vain nukkui, pudotteli karvojaan, toimi rakennusprojektillamme työnjohtajana ja kyyläsi naapureita.

Kun Hilja oli taas oma iloinen itsensä eikä sen liikkuminen lenkeillä näyttänyt mitenkään poikkeavalta, uskalsin lyödä kepit pystyyn mökin pihamaalle. Monien lyhyiden treenien ansiosta epävarmuus on vähentynyt valtavasti ja Hilja kestää takanaleikkauksia ja vedätyksiä. 

Kun pääsee harjoittelemaan omalla pihalla helposti ja halutessaan jopa päivittäin, on edistymisen näkee silmissä. Toimikoon oma agilitykenttä motivaationa ylioppilaskirjoituksiin ja aikanaan pääsykokeisiin lukiessa. 

Eilen kävimme pitkästä aikaa kentällä reenaamassa. Hilja, joka ei mene hiljaa on vain niin siisti aksakaveri. 

Ei se määränpää vaan se matka

Reilu kuukausi sitten kisasimme ACElla. Nollat olivat pienestä kiinni. Hilja ei juoksujen jälkimainingeissa liikkunut ihan normaaliin tapaan ja meno oli jännityksen vuoksi hieman jäykkää. Kaksi rataa kolmesta löytyy videoituina instagramista.

Toukokuun 20:nnen päivän tienoilla hyppäsimme Helsingin junaan. Junamatka kohti kauden viimeistä TopTeam -leiriä sujui rattoisasti vaikka vieruskaveriksi sattui järkyttävän suuri tanskandoggi. Koko reissun ajan Hilja oli maailman helpoin ja kiltein reissukoira.

Viikonlopusta jäi käteen muutakin kuin rusketusraidat. Huomasin, että googlen avulla selviää aina perille ja koiraihmiset ovat ehkä maailman avuliaimpia.

Ymmärsin, kuinka kesken olemme vielä koirakkona Hiljan kanssa. Kehittyminen paremmaksi tapahtuu vähitellen. Lopulta se on kiinni pienistä päivittäisistä valinnoista. On edettävä koiran ja sen luonteen, moottorin, vahvuuksien ja heikkouksien kautta. Kaikkia koiria ei voi tunkea samaan muottiin. Ajatus siitä, että tarinamme on vasta alussa on motivoiva. Meillä on mahdollisuus kirjoittaa siitä ihan millainen tahansa.


TopTeamin kaltainen huippukoiria vilisevä leiri ei välttämättä ole paras ympäristö kaltaiselleni muihin vertaavalle perfektionistille, mutta kolikon kääntöpuolena pääsee näkemään sen, mihin voimme vielä joku päivä Hiljan kanssa päästä. Ja huiputkin, he ovat ihmisiä ja treeneissä tekevät samoja virheitä siinä missä me muutkin.

Kehitystä varsinaisissa lajitaidoissa tapahtui, muttei niin paljon kuin ehkä odotin. Ennemminkin tuntuu, että saimme paljon rakennuspalikoita ja työkaluja kehityskaaren luomiseen. Nyt palikat vain odottavat asennusta oikeille paikoilleen.

Myrskyn jälkeen on poutasää. Leirin aikana henkinen lukko agilityä kohtaan aukesi. On vaikeaa iloita agilitystä jos siihen liittyvät negatiiviset ajatukset ja menetykset risteilevät alitajunnassa. Leirin jälkeen agility on ollut yhtä hymyä.

Agilityn mielekkyyteen vaikuttaa paljo se, kuinka asiat näkee. Näkeekö onnistuneet pätkät vai vain kepeillä paineistuneen koiran. Näkeekö onnistuneet alkupään vedot vai vain harakoille mennen viimeisen. Mentaaliluennolla Anne antoi hyvän neuvon: katso tekemistä kentän laidalla seisovan äidin silmin.

Viime viikonloppuma kisasimme Iisalmessa. Kaikilla kolmella radalla virheet olivaat jälleen pienenpieniä: möhlitty valssi hyppärin alussa, ansapuomi ja keppipaineistuminen. Viimeisellä radalla meno oli lähempänä sitä mitä se on treeneissä. Jännitän ihan turhaan.



Ajattelin eilen, että hoidan kauniin vihertävien kuvituskuvien ottamisen tänään. Vesi- ja räntäsade kuitenkin vesittivät suunnitelmat. Hiljalla on kuitenkin kaikki hyvin.



.

Aikuinen Hiljski pääsisäiskisoissa

Sitten viime blogitekstin on jälleen tapahtunut paljon. Talvi on vaihtumassa kevääksi hitaasti mutta varmasti, ja neljäs koulujakso on vaihtunut viidenneksi.

Hiljski aloitti maaliskuun puolessa välissä ensimmäiset juoksunsa. Kuukaudessa se on aikuistunut, muuttunut melkein kuin eri koiraksi. Vastaan tuleville koirille se rähjää enää harvoin ja kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -Hiljasta on tullut kärsivällisempi. Hallillakin se on malttanut jopa rauhoittua maahan makaamaan. Kotona siitä on tullut entistä huomaamattomampi, mutta samaan aikaan se on oppinut nauttimaan rapsutuksista.

. 

Leirin jälkeen olemme treenanneet agilityä ahkerasti. Kaikki esteet on saatu kisavalmiiksi. Olemme myös harjoitelleet erilaisia perusohjauskuvioita, kuten persjättöjä ja 50/50-hyppyjen ohjauksia. Hilja on vetänyt aina hyvällä draivilla sinne minne minä olen ohjannut. 

Hyvin sujuneiden treeenien innoittamina päätimme suunnata pääsiäisenä Joensuuhun kokeilemaan kisaonneamme. No, tällä kertaa onni ei ollut puolellamme. Uusi tilanne ja jännitys aiheuttivat sen, etteivät radat olleet parasta meitä. Suoraan sanottuna meno oli aika surkeaa. 

Enismmäisellä radalla Hilja loikkasi kontaktin yli ja ilmeisimmin älysi sen itsekin, sillä lopetti tekemisen kuin seinään. Uusintayrityksellä juoksi puomin nätisti ja teki kivasti loppuun saakka.

 Toinen rata oli muuten ihan ok, mutta jostain syystä kepit eivät oikein lähteneet. Selvittiin vitosella (vaikka periaatteessa koiran pysähtyminen johtaisi hylkyyn) ja kepeillä tunaroiduista 14 sekunnista huolimatta saimme säälivoiton tuloksella 7,jotain. Etenemä oli suunnilleen huimat 2,5 m/s. En olisi ihan Hiljan kanssa uskonut, että joskus vauhti ei riitä ihanneaikaan... 

Hypärillä meno oli lähempänä normaalia. Päästiin vähän yli puolen välin nollana, mutta sitten Hilja meni väärään päähän putkea. Jälkikäteen tajusin, että mielikuva-rataantunustumisessa unohdin käydä radan lopun läpi. Hylky tuli juuri siinä kohta, mihin rata mielikuvissani loppui. 

Vaikka radat olivat mitä olivat, ja palellutin itseni saaden flunssan, reissu ei ollut turha. Hilja sai arvokasta kokemusta erilaisista halleista ja minä palautuksen maan pinnalle. Ykköstenkään radat eivät ole helppoja ja suoria eikä niille voi lähteä takki auki. Täytyy keskittyä ja ohjata. 

Seuraava mahdollisuus kisaamiseen aukeni yllättäen jo lauantaille. Kun ihmeparantumista flunssasta juoksukisakuntoon ei ole näkynnyt, ilmoitin meidät kolmelle radalle ACElle. Katsotaan mitä elämä eteen tuo. 

Ei maailma paremmaksi muutu jos ei sitä paremmaksi tee

TopTeam kauden kolmas (meille toinen) leiri järjestettiin viime viikonloppuna Lempäälässä. Reissu oli rankka, mutta antoisa. Kuluneen viikon aikana vinkit ja havainnot ovat jalostuneet päässäni kymmeniksi treeniradoiksi. Halu kehittyä ja päästä eteenpäin on polttava.

Viikonlopun suurimmat ahaa-elämykset  koin Sannan radanluku-luennolla. On keskityttävä ohjaamaan oikeita linjoja, ei välttelemään vääriä. Oikeaan aikaan tehty ohjaus toimii lähes aina, oli se mikä tahansa. Väärään aikaan tehty ohjaus ei toimi, vaikka se olisi kuinka hieno. Se, minkä ohjauksen valitsee, riippuu koiran, ohjaajan ja koirakon vahvuuksista. Heikkouksia vahvistamalla tullaan keskinkertaisiksi, vahvuuksia vahvistamalla voittajiksi..

Koirallisissa treeneissä huomasi, ettemme Hiljan kanssa ole tehneet vielä kovinkaan paljon ratoja. En tiedä, miten Hilja missäkin tilanteessa käyttäytyy ja miten se kulloinkin rataa lukee. Se on nopeampana aivan erilainen ohjattava kuin Hessu aikanaan.  Myös yhteinen sulava rytmi Hiljan kanssa on vielä hakusessa.  Väliltämme puuttu ikään kuin kuminauha, joka pitää meidät tekemässä yhdessä. Meno on enemmän sellaista, että minä menen ja Hilja tulee. Lisäksi minulta puuttuu sevästi rutiini ohjaamiseen. Välillä unohdan liikkua ja välillä liikun liian kovaa. Ja ne kädet...

Jotain viikonloppu muutti myös asenteessani. Kuten tarina saviruukun tekijöistä kertoo, paras saviruukku syntyy, kun ei tee sitä ajatellen liikaa, millainen täydellinen saviruukku täsmälleen on.

Jatkamme siis treenejä Hiljan kanssa hyvillä mielin. Ratojen tekeminen on eri mukavaa kuin esteiden opettelu. Edelleen vahvistamme juoksemista, estevarmuutta ja etenemistä, mutta mukaan lisäämme vähitellen vaikeita kohtia. Halua kääntyä lähdemme Hiljan kanssa opettelemaan leikin varjolla, samaan tapaan kuin halua etenemiseen aikanaan.

Jos ei halua kehittyä ja tee töitä sen eteen, ei kehity. Kuitenkin tulee muistaa, että agility on vain agilityä. Sitä ei saa tehdä missään nimessä liian vakavasti. (Kuten huomaa, jos katsoo videon lopun äänillä.)

Meni putkeen

Vaikka matkalta löytyi muutama ylimääräinen este ja pari jätettiin suorittamatta, oli kisaaminen kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen enemmän kuin huippua. Hiljan intoa oli ilo katsoa. Se veti ihan täysiä eikä häkeltynyt uudesta tilanteesta. Ainoastaan mittaus jännitti Hiljaa hieman ja se seisoi aivan oudossa asennossa. Siitä huolimatta se mitattiin selväksi mediksi.

Radalla sai sulkea pois kaiken muun ympäriltä ja antaa vain mennä.  Fiilis radan jälkeen oli jotain, jonka avulla jaksaa taas lähteä hallille treeneihin uudelleen ja uudelleen. Jotain, mitä olen kaivannut kaksi ja puoli vuotta.

Nyt vain lisää treeniä, pakkaa kasaan ja mahdollisimman pian uudestaan. Paljon on vielä opittavana.

Hessun vanha kisapanta sai arvoisensa kantajan.