Meistä

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Ei maailma paremmaksi muutu jos ei sitä paremmaksi tee

TopTeam kauden kolmas (meille toinen) leiri järjestettiin viime viikonloppuna Lempäälässä. Reissu oli rankka, mutta antoisa. Kuluneen viikon aikana vinkit ja havainnot ovat jalostuneet päässäni kymmeniksi treeniradoiksi. Halu kehittyä ja päästä eteenpäin on polttava.

Viikonlopun suurimmat ahaa-elämykset  koin Sannan radanluku-luennolla. On keskityttävä ohjaamaan oikeita linjoja, ei välttelemään vääriä. Oikeaan aikaan tehty ohjaus toimii lähes aina, oli se mikä tahansa. Väärään aikaan tehty ohjaus ei toimi, vaikka se olisi kuinka hieno. Se, minkä ohjauksen valitsee, riippuu koiran, ohjaajan ja koirakon vahvuuksista. Heikkouksia vahvistamalla tullaan keskinkertaisiksi, vahvuuksia vahvistamalla voittajiksi..

Koirallisissa treeneissä huomasi, ettemme Hiljan kanssa ole tehneet vielä kovinkaan paljon ratoja. En tiedä, miten Hilja missäkin tilanteessa käyttäytyy ja miten se kulloinkin rataa lukee. Se on nopeampana aivan erilainen ohjattava kuin Hessu aikanaan.  Myös yhteinen sulava rytmi Hiljan kanssa on vielä hakusessa.  Väliltämme puuttu ikään kuin kuminauha, joka pitää meidät tekemässä yhdessä. Meno on enemmän sellaista, että minä menen ja Hilja tulee. Lisäksi minulta puuttuu sevästi rutiini ohjaamiseen. Välillä unohdan liikkua ja välillä liikun liian kovaa. Ja ne kädet...

Jotain viikonloppu muutti myös asenteessani. Kuten tarina saviruukun tekijöistä kertoo, paras saviruukku syntyy, kun ei tee sitä ajatellen liikaa, millainen täydellinen saviruukku täsmälleen on.

Jatkamme siis treenejä Hiljan kanssa hyvillä mielin. Ratojen tekeminen on eri mukavaa kuin esteiden opettelu. Edelleen vahvistamme juoksemista, estevarmuutta ja etenemistä, mutta mukaan lisäämme vähitellen vaikeita kohtia. Halua kääntyä lähdemme Hiljan kanssa opettelemaan leikin varjolla, samaan tapaan kuin halua etenemiseen aikanaan.

Jos ei halua kehittyä ja tee töitä sen eteen, ei kehity. Kuitenkin tulee muistaa, että agility on vain agilityä. Sitä ei saa tehdä missään nimessä liian vakavasti. (Kuten huomaa, jos katsoo videon lopun äänillä.)

lauantai 21. tammikuuta 2017

Meni putkeen



Vaikka matkalta löytyi muutama ylimääräinen este ja pari jätettiin suorittamatta, oli kisaaminen kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen enemmän kuin huippua. Hiljan intoa oli ilo katsoa. Se veti ihan täysiä eikä häkeltynyt uudesta tilanteesta. Ainoastaan mittaus jännitti Hiljaa hieman ja se seisoi aivan oudossa asennossa. Siitä huolimatta se mitattiin selväksi mediksi.

Radalla sai sulkea pois kaiken muun ympäriltä ja antaa vain mennä.  Fiilis radan jälkeen oli jotain, jonka avulla jaksaa taas lähteä hallille treeneihin uudelleen ja uudelleen. Jotain, mitä olen kaivannut kaksi ja puoli vuotta.

Nyt vain lisää treeniä, pakkaa kasaan ja mahdollisimman pian uudestaan. Paljon on vielä opittavana.

Hessun vanha kisapanta sai arvoisensa kantajan.

torstai 29. joulukuuta 2016

2016

Vuosi 2016 alkaa olla paketissa. Koostin vuodesta videon muistojen arkistoon. Videon lopusta voi bongata myös pieniä pätkiä miedän viimeaikojen treeneistä, joiden videoita en ole tänne jaksanut syystä tai toisesta laittaa.

Kulunut vuosi oli elämäntäyteinen ja osin jopa kiireinen. Koulua ja treenejä, vähän lisää koulua ja treenejä. Mukaan mahtui kuitenkin myös paljon muistoja kiikkustuolissa muisteltavaksi. Muutto, TopTeam, SM-hopea, Ruotsi-ottelu ja vapun jälkeiläisagiretki. Lenkki pimeällä pururadalla ja kaikki hyvä mitä siitä on seurannut.

Vuosi on opettanut, sääriluun kautta, että ahnehtia ei saa. Täytyy olla kärsivällinen, munakin kävelee joskus.

Jos tulevalle vuodelle saisi esittää kolme toivomusta, toivoisin terveyttä, terveyttä ja kolme toivomusta lisää. Voitte arvata mihin ne käyttäisin.

Tulevana vuonna haluaisin oppia nauttimaan jälleen agilitystä, jokaisista treeneistä ja pienenpienistä onnistumisista, matkasta. Ilman, että kannan huonoa omatuntoa vähäisistä treeneistä tai ajattelen vain työmaata, mikä meillä on vielä edessä. Silti olen varma, että korkkaamme kisakentät ensi vuoden aikana. Jännää.

Pidetään lippu korkealla ensi vuonnakin ja annetaan naurun raikua.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Syytä juhlaan

Vuosi on mennyt nopeasti. Hilja Himpula täyttää tänään kaksi vuotta.


Vuodessa Hiljasta on tullut aikuinen koira. Se on saanut järkeä ja malttia rutkasti lisää. Siitä on tullut helppo ja kiva koira. Se nukkuu aamuisin pitkään ja sen kanssa voi liikkua missä vain. Silti se on sama leikkisä, hauskan innokas ja energinen itsensä. Se rakastaa edelleen ruokaa, hanskoja, palloja ja temppujen tekemistä. Se on edelleen aina siellä missä laumakin.

Pätevä koti- ja harrastuskoira samassa paketissa. Voiko enempää enää toivoa?

Synttäripäivänä sankari pääsi kaksijalkaisen osapuolen vapaapäivän ja juoksemisluvan ansiosta aksaamaan. Se paineli menemään ihan hurjana. Niin pätevästi, että totesin sen oikeastaan olevan muuria, keinua ja Aata vaille kisavalmis.

Hyvää syntymäpäivää maailman paras Piipu ja sisarukset!

lauantai 26. marraskuuta 2016

Maailma jatkaa radallaan, päivä nousee uudestaan

Laiskuus on ulottuvut myös kuvaussarelle,
joten snäppikvat toimikoon kuvituksena
On kulunut seitsemän pitkää viikkoa ilman juoksemista ja kävelemistä. Jäljellä on toivon mukaan enää yksi.

Kuluneiden viikkojen aikana blogin elämä on ollut nimensä veroista. Kun ei saa tehdä sitä, mistä saa voimaa ja mitä eniten rakastaa, ei jaksa tehdä mitään muutakaan.Kun päälle vielä sairastaa muutaman tulehduksen, ei jaksa tehdä sitä vähääkään. Päivät ovat siis kuluneet lähinnä koulussa, läksyissä ja uima-altaassa vesijuosten. Hiljan lenkityksenkin olen ulkoistanut perheen muulle väelle.

Vaikka Hilja ei ole saanut samaa määrää juoksulenkkejä tai agilitytreenejä, se on ollut mitä onnellisin koira. Kunhan Hiljalla on ruokaa, lauma koossa ja saa nukkua rauhassa, se ei kaipaa elämäänsä mitään muuta.

Kuten arvata saattaa, agility ei ole edennyt lähes kahden kuukauden aikana suuntaan eikä toiseen. Keppejä olemme tehneet satunnaisesti kotipihalla ja hallilla olemme käyneet kahdesti. TopTeamin aluevalkka oli todellinen farssi minun hituroidessani ja käydessäni kaikkine kipeyksineni sekuntin tai kaksi jäljessä. Toisen kerran kävimme hallilla viime viikolla. Hilja osaa edelleen juosta puomia nätisti ja kaahottaa putkeen. Kaikki on siis sen suhteen edelleen hyvin. Minulla on edelleem Hilja, joka ei mene hiljaa. 

Tänä viikonloppuna olisi ollut toinen TopTeam leiri Tampereella. Jalan takia peruin sen. Tavallaan harmittaa, mutta tavallaan ei. Olisi ollut kiva treenata huippuvalkkujen opeissa ja nähdä tuttuja, mutta en olisi saanut treeneistä para-agilitaajana mitään irti. Myös viimeaikojen aktiivisuuden takia oli parempi, että varmasti innokkaampi varakoirakko pääsi mukaan.

Syyslomalla kävimme piipahtamassa Lontoossa. Selvisimme eksymättä metrossa ja pyöräilystä Lontoon keskustassa. Palohälytyskin oli onneksi keskellä yötä väärä.Kotiin Lontoosta tulimme samana päivänä kuin kaksi vuotta sitten Amerikasta. Koko päivän toivon, että mitään ei saa sattua. Helpotus oli suuri, kun kuulin Hilja olevan kotona kunnossa.

Olen pitkään yrittänyt kirjoittaa tekstiä Hessusta. Sellaista kaunista, missä purkaisin kokemaani ja näkemääni, muistelisin menneitä. Sellaista ei vain ole syntynyt.

Kuitenkin, toinen vuosi on ollut ensimmäistä helpompi. Lopulta se on mennyt ohi hujauksessa. Kipeitä asioita on ollut vähemmän kohdattavana. Ilo on tullut takaisin elämään. Elämä jatkuu, vaikka on olemassa elämä ennen Hessua ja sen jälkeen. Se ei ole samalaista, mutta ei sen tarvitsekaan. Vanhasta luopuessa saa tilalle aina jotain uutta. Juonenkäänteet tekevät tarinasta kokemisen arvoisen.

Silti, vieläkään en ole kyennyt selaamaan läpi kaikkia videoita ja kuvia. Ehkä muistovideon aika on kolmantena vuotena, ehkä ei vielä silloinkaan.

Tämä kuva on otettu kohta jo kuusi vuotta sitten. Hurjaa.
Sydän.
Ikävä.
Kuva: Chirpy-kennelin pentuepäiväkirja

tiistai 11. lokakuuta 2016

Pohjia ja huippuja


Pian viime päivityksen jälkeen sähköpostiin kilahti kutsu maajoukkueeseen edustamaan Suomea Ruotsi-otteluun. Pitkässä tarinassa oli kuitenkin muutama muuttuja.

Maaottelua edeltäneenä viikonloppuna matkustimme Helsinkiin ensimmäiselle TopTeam-leirille. Tietoa, näkemyksiä ja motivaatiota tuli enemmän kuin pieni ihmismieli osaa käsitellä. 

Perjantaina kävimme läpi käytännön asioita, ja lisäksi ohjelmassa olivat luennot terveellisistä elämäntavoista sekä persoonallisuustyypeistä urheilussa. Tunnistin itsessäni kasin ja kolmosen piirteitä. Sanon helposti, että tehdään nyt asiat näin. Tavoitelessani omaa parasta, tavoittelen usein täydellisyyttä. Kymppi miikka kokeesta on kaikista ärsyttävin numero - se on niin lähellä kymppiä, mutta silti se ei ole se.

Lauantai alkoi Annen mentalitreenillä. Kävimme läpi omaa suhtautumista ja motivaatiota. Miksi teen tätä? Mistä unelmoin? Missä mennään nyt? Mentalitreenien jälkeen kahlasimme läpi Villen ohjaustreenin (video alla), Sennin keppikliniikan ja Hannan hyppyestetsekkauksen. Hiljankin saa kääntymään kun sen vaatimalla vaatii, ja vippaukset onnistuvat. Hilja ei osaa keppejä, mutta osaa hypätä okserin.

Illalla uhmasin uhkarohkeasti eksymisvaaraa ja poliiseja pyöräilemällä illanviettoon puhelimen navigaattori kädessäni auki. Luulivat varmaan, että hunttaan pokemoneja. (En ole ladannut koko peliä.)

Sunnuntaina aamusta tarkoituksena oli tehdä treeni. Kuitenkin perjantaina olin onnistunut saamaan kurkkuni kipeäksi ja olo oli edelleen huono, joten lenkki typistyi lyhyeksi. Harmitti, sillä maastot hallin lähettyvillä olivat likimain täydelliset lenkkeilyyn. Kipeys harmitti myös siksi, ettei jaksanut keksittyä kaikkiin treeneihin täysillä. Ja myös siksi, että maaottelu oli uhkana jäädä välistä. 
 Lenkin jälkee kuuntelimme luennon henkisestä vahvuudesta. Kisoihin pitää lähteä onnistumaan. Jos lähtee epäonnistumaan, ei ainakaan onnistu.


Päivän treeneinä teimme hyvän setin juoksareita Sennin kanssa sekä viimeisenä Villen ratatreenin. Ratatreeneissä Hilja yllätti. Vaikeatkin kuviot onnistuivat, eikä se oikea-aikaisella ohjauksella katsellutkaan ansaesteitä. Täytyy siis vain luottaa itseensä, siihen, että me osaamme. Agilitymotivaatio nousi hetkessä sata pykälää. 

Nuha ei ollut koira-allergiaa, joten lopulta maaottelu jäi välistä. Harmitti. Lopulta viikonloppu oli silti mukava ja tunnelma Ratinassa kohdillaan. Jos ei voi itse urheilla, aina voi tsempata ja kannustaa.
Kun ei pystynyt itse treenaamaan, oli aikaa treenata Hiljan kanssa. Pääasiassa treenasimme juoksareita. Nyt Hilja osaa juosta puomin ja kaahottaa sen jälkeen suoraan. Sen askeleet osuvat hyvin kontaktipinnalle ja osumat ovat selkeitä, ellei se loikkaa. Seuraavaksi opettelemme kääntymään.


Video, jonka Hilja, Damliers Ofelia (@hiljakoohon) julkaisi

Eräänä lauantaina vietimme jälleen sukukokousta Jyväskylässä. Teimme aksaa ja agilityn jälkeen kokoonnuimme Eijan luo syömään ja rupattelemaan. Kerrassaan mukava päivä.






Kulunut kesä ja syksy jäivät mieleen huikeina. Ilmeisesti, jos saa jotain, on pakko antaa. Kaikki kostautui tällä kertaa säären rasitusmurtumana. Seuraavan 4-6 viikon ajan kaikenlainen iskutus, mukaan lukien juoksu ja kävely, ovat kiellettyjä. Agilityäkään ei saa tehdä. Silti en kadu tai jossittele. Tällaista elämä välillä on. Huippujen jälkeen tulee pohjia. Pohjalta takaisin huipulle nousee aina entistä vahvempana. 

Onneksi on Hilja.

maanantai 22. elokuuta 2016

Jackpot

Elokuun alussa Hilja avasi näyttelyuransa Kuopion kansainvälisessä näyttelyssä. Slovenialainen tuomaritäti selvästi tykkäsi Hiljasta ja lopulta valitsi Hiljan rotunsa parhaaksi. Kaupan päälle Hilja sai SERTin ja CACIBin. Arvostelussa kaikki oli hyvää tai erinomaista, ainoastaan häntä oli "bit current".
 

Tuloksen lisäksi Hilja yllätti käytöksellään. Se kulki kivasti väkijoukossa ja välillä osasi jopa relata. Kehässä oli oma iloinen itsensä. Antoi tutkia ilman vastalauseita ja heilutti tuomarille häntää. Aivan Hilja ei malttanut seistä paikoillaan koko arvostelun aikaa, mutta kaikessa ei voi olla täydellinen...

Ryhmäkehiä odotellessamme hyödynsimme kotiedun ja kävimme välillä kotona lepäämässä ja syömässä. Itse ryhmäkehistä ei jäänyt kerrottavaa jälkipolville. Hiljan karisma ei riittänyt super-BIS-voittajan rinnalla. Kivahan se oli juosta kierros isoa kehää ympäri.


Alun perin tämän postauksen piti kertoa vain Hiljan nappiin menneestä näyttelystä. En kuitenkin voi olla mainitsematta tuoreinta jackpottia. Viime viikonloppuna omissa SM-kisoissani kaikki meni nappiin. Lauantaina 800m finaalissa puristus riitti yllätyshopealle uudella ennätysajalla 2.15. Sunnuntaina 1500m voimat ja matka eivät aivan riittäneet mitalille, hurjan viimeisen kierroksen jälkeen pronssiin jäi eroa vain sekunti. Pettynyt silti ei voi olla. Kokonaisuudessaan viikonloppu sujui yli odotusten. Ja sopivasti jäi vielä hampaankoloon...

Olo on tyhjä niin henkisesti kuin fyysisesti. Nyt on hyvä hengähtää hetki, tehdä agilityä ja suunnata nokka kohti ensi viikonlopun TopTeam-leiriä. Huippua!


tiistai 2. elokuuta 2016

Supermölli

Eilen suuntasimme pitkästä aikaa mökiltä ihmisten ilmoille, Viikseen Harrin PM-matkan tukimölleihin. Hiljan kanssa juoksimme supermölliradan kahteen kertaan. Himppula keskittyi agilityyn hienosti uudesta tilanteesta huolimatta ja painoi menemään kivalla asenteella.

Molemmilta radoilta teimme kaksi lähes samanlaista nollarataa, joista jälkimmäinen oli ehkä hieman nopeampi, sillä Hilja ei kaarrattanut aivan niin paljoa.

Ensimmäisen radan jälkeen Hilja oli aivan hämillään, kun yritin ottaa sitä radan jälkeen kiinni. Se ihmetteli, miksi pallo ei lennäkään ja meni putkeen odottamaan, josko tehtäisiin vielä lisää aksaa. Kaikkia vain nauratti.



Yllätyksekseni Hilja oli painellut menemään sitä tahtia, että palkintojenjaossa meidät kuulutettiin ykkösiksi. Palkinnoksi saimme tassupyyhkeen, remmin ja uuden pallon, josta tuli heti Hiljan suosikki.

Täytyy sanoa, ettei yhtään pöllömpi tapa viettää syntymäpäivää.


tiistai 26. heinäkuuta 2016

Tässä ja nyt

Kesäloma on mennyt sitä tahtia, että metsät ja pellot ovat jälleen marjoja täynnä. Hilja on ollut ensin mukanamme mansikan poiminnassa ja sen jälkeen hullaantunut omistajansa tavoin runsaista vadelma-, metsämansikka- ja mustikka-apajista.

 
 
Blogihiljaisen kuukauden aikana olemme lähinnä mökkeilleet ja kaksijalkainen osapuoli on juossut enemmän ja nopeammin kuin koskaan. Uusia ja vanhoja temppuja olemme tehneet omaksi iloksemme. Hilja on ollut kerrassaan tyytyväinen koira. Päivät se on mökillä haistellut ulkona ja pitänyt huolen, ettei kukaan kutsumaton ole vain tullut tontillemme. Kotona se on sitä vastoin vain nukkunut tyytyväisenä omassa mökissään, jonka se parin päivän protestin jälkeen on ottanut omakseen. Vaikka Hilja ei vieläkään osaa ohittaa toisia koiria kauniisti, on siitä silti tullut entistä vähemmän ärsyttävä koira. Se on oppinut kerjäämään ja nauttimaan rapsutuksista ja malttiakin alkaa jopa vähitellen löytyä.

Agilitykentällä olemme käyneet pari kertaa. Todenneet, että juoksupuomista on turha edes haaveilla (keksi loikkaamisen), opetelleet pysäreitä pesuvadilla ja oppineet vihdoin pujottelemaan 12 keppiä. Tosin kaikessa koikkerimaisessa nerokkuudessaan Hilja keksi, että kepit pääsee paljon nopeammin kun pujottelee vain joka toisen välin.

 
 
Tulimme Hiljan kanssa valituiksi Sagin TopTeamiin. Hain mukaan asenteella "ei menetettävää", ja niin vain Hilja oli tehnyt valitsijoihin vaikutuksen. TopTeam on meille huikea mahdollisuus opetella pohjat kerralla kuntoon. Kotiläksyjen myötä on pakko lähteä hallille. Puhumattakaan siitä, mitä leirireissut tuovat mukanaan. Odotan innolla!

 
Kuitenkin tiimivalintoja seuraavana päivänä sain jälleen muistutuksen, mikä lopulta on tärkeintä. Hilja oli iskän kanssa lenkillä astunut johonkin maahan kaadettuun happoon tai muuhun syövyttävään aineeseen ja alkanut ulisemaan ja nuolemaan tassujaan. Eläinlääkäristä oli annettu ohjeeksi tassujen huuhtelemisen lisäksi syöttää koiraa niin paljon kuin se syö mahdollisesti ruuansulatuselimistäön joutuneen aineen laimenemiseksi sekä antaa koiralle lääkehiiltä. Syömispuolen Hilja oli hoitanut mielellään, mutta lääkehiili ei sitten ollutkaan niin helppo tapaus. Ensinnäkään mökillä ei ollut lääkehiiltä ja kello oli niin paljon, että lähin apteekki oli auki 60 kilometrin päässä (eli oikeasti, lääkehiiltä kannattaa hommata valmiiksi myös mökin lääkekaappiin). Toisekseen, lääkehiilen ruiskuttaminen koiran suuhun ei sujunut ilman, että koira, omat jalat, kädet ja vaatteet sekä nurmikko olivat hiililitkusta yltä päältä mustina.

Näyttää, että Hilja selvisi koko onnettomuudesta säikähdyksellä. Ilmeisesti ainetta ei olut päätynyt ruuansulatukseen asti. Muutaman päivän  Hilja oli normaalia vaisumpi, mutta pullealla täpötäydellä vatsalla saattoi olla osuutta asiaan.

Hilja kehottaa esimerkillään kaikkia ottaman rennosti ja naaaaauttimaan kesästä!