Meistä

tiistai 22. elokuuta 2017

Kiitos

Heinäkuun lopussa kisasimme pitkästä aikaa, kolme rataa Varkaudessa. Nollat olivat jälleen erittäin pienestä kiinni. Vaikka koko kesä tehtiin töitä keppien kanssa, kisatilanteessa Hiljan keppiahdistus palasi jälleen. Menoon olin muuten tyytyväinen: se oli rentoa ja Hilja painoi menemään täysillä. Radat ovat löytyneet jo tovin instagramista.


Virheistä huolimatta hymyilin koko kisapäivän. Seura oli mitä mainiointa ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Agility tuntui pelkästään mukavalta.

Vähitellen olen luopunut salaisesta haavestani, kahden lajin SM-mitalista. Agility on jäämässä harrasteluksi. Urheilu, koulu ja muut asiat elämässä vievät niin paljon aikaa, ettei rahkeita tarvittavaan treenaamiseen yksinkertaisesti ole. Käymme hallilla silloin kun siltä tuntuu ja pidämme hauskaa. Harmi, sillä käsissäni on elämäni agilitykoikkeri. En usko, että saan koskaan toista yhtä hullua koikkeria kuin Hilja.

Emme kuitenkaan ole jättämässä agilityä kokonaan. Saimme talveksi paikan ryhmätreeneihin, joita odotan jopa ihan innolla.  Ja kuten Haloo Helsinki laulaa: "Jos lähdet rakkautta etsimään, voit olla varma se ei vastaan tuu.  Mut jos lähdet vaan elämään, saatat joskus rakastuu".


Joskus en olisi uskonut, että koskaan lopettaisin bloggaamista. Nyt se vain tuntuu oikealta. Kaikella on aikansa.

Blogin kirjoittaminen on ollut vastapaino kaikelle muulle. Täällä olen saanut toteuttaa intohimoani kirjoittamisesta, pohtia ja analysoida. Blogin ääressä on myös vuodatettu monia kyyneleitä: tämä on ollut kanava pukea tunteita sanoiksi.

Vaikka kirjoitinkin blogia pääasiassa itseäni varten, on ollut mukava myötäelää lukijoiden kanssa. Arvostaisin suuresti, jos te matkaamme seuranneet lukijat kävisitte jättämässä kommentteihin terveisenne.


Lopulta Hiljaiselosta ei tullut vain tarinaa Hiljan kasvusta. Siitä tuli tarina koiranpennusta suurissa saappaissa koiraksi, jollaisen saa vain kerran elämässä. Toivoin paljon, mutta sainkin enemmän.

Matkalla olen myös löytänyt vastauksen blogin pohjimmaiseen kysymykseen: Ei, elämä Hiljan kanssa ei ole Hiljaiseloa.




Kiitos.





2 kommenttia:

  1. Teidän tarinaa on ollut mielenkiintoista lukea ja seurata, sääli että se nyt loppuu tämän blogin osalta. Tarina itsessään tietysti jatkuu! :)
    Toisaalta blogin kirjoittaminen on itsellenikin tuntunut kovin vaikealta parin viime vuoden ajan, ja se näkyy kyllä päivitysten määrästäkin. Toistaiseksi olen kuitenkin pitänyt tilanteen avoimena - päivitän jotain vielä jos huvittaa, mutta välttämättä en.

    Kiitos kuitenkin kun olet kirjoittanut tarinaanne. Ja onnea ja iloa myös tuleville vuosille! Harrastelussakaan ei ole mitään pahaa tai väärää. :)



    terkuin Kaisa & Primo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa!
      Kiva kuulla, että tarinaa on ollut mukava seurata. Ilo sitä on myös ollut kirjoittaa ja siitä jää ainutlaatuinen muisto Hiljan kasvusta.

      Kuitenkin viimeaikoina blogin päivittäminen on jäänyt roikkumaan. Kun kertoo kuulumiset jo instagramissa, tuntuu turhalta päivttää niitä uudestaan blogiin. Tämä on ollut myös varmasti osasyy siihen, että lähes kaikissa seuraamissani blogeissa päivitystahti on hiiljentynyt ja monet blogeista ovat lopettaneet kokonaan. Aika on vain ajanut blogeista ohi. Harmi, sillä jopa kaipaan muutaman vuoden takaista blogien kukoistusaikaa: sitä, että joka päivä sai käydä katsomassa, mitä mihinkiin blogiin on päivitetty.

      Olet tosiaan oikeassa, ettei harrastamisessa ole mitään vikaa. Minulla on koira, joka rakastaa yhdessä tekemistä. Sille on aivan sama kisaammeko vai emme, voitammeko vai teemmekö pelkkiä hyllyjä.

      Kaikkea hyvää jatkoon teillekin! Meitä saa tulla jututtamaan jos satutaan joskus jonnekin samaan aikaan!

      Poista