Maailma jatkaa radallaan, päivä nousee uudestaan

Laiskuus on ulottuvut myös kuvaussarelle,
joten snäppikvat toimikoon kuvituksena

On kulunut seitsemän pitkää viikkoa ilman juoksemista ja kävelemistä. Jäljellä on toivon mukaan enää yksi.

Kuluneiden viikkojen aikana blogin elämä on ollut nimensä veroista. Kun ei saa tehdä sitä, mistä saa voimaa ja mitä eniten rakastaa, ei jaksa tehdä mitään muutakaan.Kun päälle vielä sairastaa muutaman tulehduksen, ei jaksa tehdä sitä vähääkään. Päivät ovat siis kuluneet lähinnä koulussa, läksyissä ja uima-altaassa vesijuosten. Hiljan lenkityksenkin olen ulkoistanut perheen muulle väelle.

Vaikka Hilja ei ole saanut samaa määrää juoksulenkkejä tai agilitytreenejä, se on ollut mitä onnellisin koira. Kunhan Hiljalla on ruokaa, lauma koossa ja saa nukkua rauhassa, se ei kaipaa elämäänsä mitään muuta.

Kuten arvata saattaa, agility ei ole edennyt lähes kahden kuukauden aikana suuntaan eikä toiseen. Keppejä olemme tehneet satunnaisesti kotipihalla ja hallilla olemme käyneet kahdesti. TopTeamin aluevalkka oli todellinen farssi minun hituroidessani ja käydessäni kaikkine kipeyksineni sekuntin tai kaksi jäljessä. Toisen kerran kävimme hallilla viime viikolla. Hilja osaa edelleen juosta puomia nätisti ja kaahottaa putkeen. Kaikki on siis sen suhteen edelleen hyvin. Minulla on edelleem Hilja, joka ei mene hiljaa. 

Tänä viikonloppuna olisi ollut toinen TopTeam leiri Tampereella. Jalan takia peruin sen. Tavallaan harmittaa, mutta tavallaan ei. Olisi ollut kiva treenata huippuvalkkujen opeissa ja nähdä tuttuja, mutta en olisi saanut treeneistä para-agilitaajana mitään irti. Myös viimeaikojen aktiivisuuden takia oli parempi, että varmasti innokkaampi varakoirakko pääsi mukaan.

Syyslomalla kävimme piipahtamassa Lontoossa. Selvisimme eksymättä metrossa ja pyöräilystä Lontoon keskustassa. Palohälytyskin oli onneksi keskellä yötä väärä.Kotiin Lontoosta tulimme samana päivänä kuin kaksi vuotta sitten Amerikasta. Koko päivän toivon, että mitään ei saa sattua. Helpotus oli suuri, kun kuulin Hilja olevan kotona kunnossa.

Olen pitkään yrittänyt kirjoittaa tekstiä Hessusta. Sellaista kaunista, missä purkaisin kokemaani ja näkemääni, muistelisin menneitä. Sellaista ei vain ole syntynyt.

Kuitenkin, toinen vuosi on ollut ensimmäistä helpompi. Lopulta se on mennyt ohi hujauksessa. Kipeitä asioita on ollut vähemmän kohdattavana. Ilo on tullut takaisin elämään. Elämä jatkuu, vaikka on olemassa elämä ennen Hessua ja sen jälkeen. Se ei ole samalaista, mutta ei sen tarvitsekaan. Vanhasta luopuessa saa tilalle aina jotain uutta. Juonenkäänteet tekevät tarinasta kokemisen arvoisen.

Silti, vieläkään en ole kyennyt selaamaan läpi kaikkia videoita ja kuvia. Ehkä muistovideon aika on kolmantena vuotena, ehkä ei vielä silloinkaan.

Tämä kuva on otettu kohta jo kuusi vuotta sitten. Hurjaa.
Sydän.
Ikävä.
Kuva: Chirpy-kennelin pentuepäiväkirja