Hyvää ja kaunista

Aurinko. Pakkanen. Ensimmäinen kaunis päivä pitkään aikaan. Meille kuuluu hyvää. Jouluna lepäsimme, rentouduimme ja söimme hyvin.

Päivä alkoi aikaisilla agilitytreeneillä, toisilla sitten kennelyskään sairastumisen. Harjoitusten teema on pyörinyt estefokuksen, putkille tehtävien takanaleikkausten, erilaisten estekulmien ja suorien rytmittämisen ympärillä. Treenit ovat menneet jopa yllättävän hyvin. Monet vaikeat asiat, kuten takanaleikkaukset ja Hiljan saaminen kontaktiin ennen pätkän aloittamista ovat loksahdelleet kohdalleen. Vähitellen oma tuntuma ohjaukseen ja rytmitykseen alkaa löytyä. Kun päättää pystyä, pystyy. Hilja on ollut mahdottoman innoissaan - ja nopeana. Tossua on saanut pistää toisen eteen. Kerrassan huippua.

 

I belive I can fly!

On taas se vuodenaika

Koulujen (vihdoin) eilen loputtua oli aika suunnata metsän keskelle hiljentymään ja nauttimaan joulusta. Hilja on nauttinut vapaudesta ja juossut sielunsa kyllyydestä. Kuusikin on toistaiseksi vielä pystyssä ja yö kului rattoisasti kinkun vartijana.

Joulumieli alkaa vähitellen löytyä. Joulusta tuli sittenkin valkoinen.

Alla olevan kuvan myötä toivotamme kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa!

Vuosikas

Maanantaina Hilja Himppulainen täytti yhden vuoden. Itse syntymäpäivä kului sankarin osalta varsin vaisuissa tunnelmissa. Kennelyskää on liikkeellä täälläkin. Illalla jauheliha kuitenkin hävisi kupista Hiljamaisen nopeasti.

Vuosikas Hilja on sekoitus iloa, riehakkuutta, leikkisyyttä ja vietikkyyttä. Useimmiten se on kertakaikkiaan hassu. Sen lempipäivä on edelleen siivouspäivä. Hilja rakastaa mökkeilyä ja palloja, mutta turvaliivin pukeminen on siitä ehkä maailman vastenmielisintä puuhaa. Huomiota se hakee ovelasti ottamalla sukkia suuhunsa. Se on intohimoinen leikkijä ja useimmiten sairaan nopea. Se on aina innokas oppimaan ja tekemään yhdessä ja kaiken hyvän lisäksi agilitykentällä se "ei taida olla ihan lapanen".

Välillä Hiljan reaktiivisuus yhdistettynä vahvaan saalisviettiin ja "pimeisiin kammareihin" on aiheuttanut harmaita hiuksia. Vähitellen Hilja on kuitenkin pystynyt selättämään pelot ja rähjät ja siitä on tullut oikeastaan aika heppo ja kiva koira, jonka kanssa voi ilomielin liikkua kaikkialla.

Suhteeni Hiljaan ei ole ollut ongelmaton. Alusta asti tiesin Hiljan olevan, huippu, jopa liian huippu ollekseen totta. Surun painesssa se ei kuitenkaan tuntunut omalta. Miten ihmeessä olisin oikeutettu tällaiseen koiraan? Kiintyminen Hiljaan tuntui väärältä. Miten täydellisen ensimmäisen jälkeen voisi tulla toista?  Keväällä Hiljan rähjätessä omaan epävarmuuttaan toisille koirille olin varma, että Hilja olisi paljon paremmin opetettu, parempi koira, jossain muualla.

Vähitellen surun väistyessä Hiljasta on tullut korvaamattoman tärkeä. Vihdoin uskallan sanoa minusta ja Hiljasta tulleen me. Lopulta kaikki tapahtui kuin itsestään. Lakkasin murehtimasta, miksi se ei tule aamulla herättämään tai miksi se ei nuku kainalossani. Lakkasin keskittymästä vain siihen, mitä se ei osaa. Lakkasin vaatimasta täydellisyyttä ja vertaamasta Hiljaa kaikkiin muihin. Hyväksyin Hiljan omana itsenään. Samalla siitä tuli täydellinen juuri sellaisena kuin se on.

Uskon, että loppujen lopuksi kaikella on tarkoituksensa. Ei ole olemassa kuin oikeita päätöksiä. Vastoinkäymiset vahvistavat ja kaikki tuntuu niiden jälkeen paljon helpommalta. Koskaan ei saa luovuttaa.

Takana on ensimmäinen vuosi ja edessä vielä toivottavasti monta, onnellista ja iloista. Kaiken jälkeen olen päätynyt lopputulemaan, että elämässä pitää olla vähän Hiljaa.